VALIKKO

Lentävä joogamatto

31.7.2018 09:56

Minä kiittämätön viranhaltija eli ammatillisesta levottomuudesta

Tämän kevään ja kesän saldo: 12 lähetettyä työhakemusta, 4 saatua työhaastattelua, 1 pokattu työpaikka. Se työ, jonka sain, on parin viikkotunnin sivutyö kuntosalilla. Ne työt, joita en saanut, olivat päätyöni eli opetusalan paikkoja. Don’t get me wrong, minulla on jo koulutustani vastaavaa työtä paikassa, jossa viihdyn ihan kivasti ja osaan hommani, mutta mielestäni jokaisella työntekijällä on oikeus katsella muutakin ja miettiä työtä omalta, ei vain firman, kannalta. Etenkin hoito- ja opetusalan ammateista puhutaan usein kutsumusammatteina, mutta monelle ne ovat töitä, joihin kouluttaudutaan ammattilaisiksi heikohkolla palkkauksella ja vaihtelevalla yhteiskunnallisella arvostuksella. En ole aina halunnut olla opettaja enkä nytkään pelkästään opettaja. En ole erityisen lapsirakas tai erityisen esillä olemista rakastava tyyppi, mutta opiskellessa oppii kaikenlaista ja oikeassa elämässä vähintään saman verran lisää. Toki sitoutuminen yhteen alaan, ammattiin ja työnantajaan ei riipu pelkästään työntekijän persoonallisuudesta, osaamisesta, tavoitteista ja kunnianhimosta vaan välillä myös itsestä riippumattomista syistä – yt:t ja konkurssit eivät kysele, onko juuri sinusta kivaa työskennellä juuri meillä. Uusiin työpaikkoihin harvoin vain mennään, vaan useimmiten rekrytoinneissa on muitakin osaavia hakijoita.

Ystäväni Laura kirjoitti äskettäin Tässä kaupungissa tuulee-blogissaan siitä, kuinka on tehnyt lähes koko opettajanuransa määräaikaisia työsuhteita, joissa sijaisen palkansaanti katkaistaan aina kesäksi eli opettajilla kesäkeskeytyksen ajaksi. Kun työsuhde ei ole toistaiseksi voimassa oleva tai virka/toimi vaan määräaikainen, usein sijaisuus, opetusalalla kesäajan palkka maksetaan sille, joka on vapaalla koulutyöstä, tai säästösyistä ei makseta kenellekään. Laura ei todellakaan ole ainoa tuntemani pätevä opettaja, joka hakee ja saa jatkuvasti vuoden, parin määräaikaisia paikkoja. Omasta ”turvallisesta” virastani joka suuntaan säntäilevänä ex-personal trainerina, nykyisenä joogaohjaajana ja wanna be-avoimen yliopiston opiskelijana arvostan kovasti, että nämä ammattilaiset löytävät kerta toisensa jälkeen uuden työn ja kasvattavat omia lapsiaan siinä samalla. En ole yhtään varma, että itse pystyisin lunastamaan paikkani jatkuvasti uudelleen. Ehkä virka on tehnyt minut välillä jopa laiskaksi ja ahdistuneeksi, mutta silloin olen etsinyt uutta intoa harrastuksista, sivutöistä, opiskelusta ja vapaista. Lue Lauran koko kirjoitus Miltä tuntuu (lähes) jokakesäinen työttömyys lukuvuoden töiden jälkeen? täältä

Personal trainer, muutosvalmentaja ja hyvinvointi- ja matkabloggaaja Anna-Maria K vaihtoi hoitoalalta pois. ”Olen ymmärtänyt että uuvuin hoitotyössä aina uudelleen siksi, että olen liioitellun miellyttämisen haluinen, täydellisyyden tavoittelija sekä suorittaja, enkä ollut oppinut valjastamaan erityisherkkyyttäni hyödyksi.” Lue täältä koko blogikirjoitus. Kummallisen tuttuja sanoja. Miksi päädyin lukemaan kyseistä kirjoitusta johtuu siitä, että itse voin 29-30-vuotiaana sanoinkuvaamattoman huonosti ja olen prosessoinut kokemaani paljon, ettei se enää toistuisi. Päälle päin kaikki oli hyvin: olin virassa ja tein koulutustani vastaavaa työtä, olin hyvässä parisuhteessa, asuin mukavasti talossa pikkukaupungissa ja sain toteuttaa itseäni vapaa-ajalla mielin määrin kahden aikuisen sievässä elämässä. Olen kuitenkin ollut uupujaluonne ja herkkä teiniajoista asti, altis muiden mielipiteille ja tavoitteet itselleen tappiin laittava. Päätyö, sivutyöt viidellekin työnantajalle saman vuoden aikana, toiminimi, sosiaalisuus kummassakin työssä, kouluttautuminen työn ohessa ja muiden ja omat vaatimukset saivat mielen ja kropan hajoilemaan. Oli pakko tehdä jotain, muuttaa jotain, karsia ja jättää pois se, mitä pystyin. Kävin työpsykologilla muutaman kerran, mutten saanut mitään kovin konkreettista apua. Olin toimintakykyinen ja puhelias, joten missä ongelma? Hain kolmatta vuotta päätyöksi liikunta-alan töitä ja vihdoin tärppäsi. Vaihdoin siis 5,5 vuoden opettajuuden jälkeen liikunta-alan töihin, mutta palasin vuoden kuluttua koulumaailmaan samaan työpaikkaan. Ai miksi? No, OVTES versus nollatuntisopimus. Omassa liikkumisessa ja ohjauksessa vaihdoin fokuksen joogaohjaajan opintojen myötä juuri joogaan ja kehon- ja mielenhuoltoon. Saatan edelleen käydä pumpissa ja lihaskuntotunneilla, mutten enää ohjaa niitä. Hölkkälenkit vaihtuivat kävelyyn. Diagnosoin itselleni ylikunnon ja melkein työuupumuksen. Nykyään olen hyvin tarkka siitä, mitä töitä otan vastaan ja kuinka moneen työyhteisöön lähden mukaan.

Opettajan työn olen kokenut aina hyvin ristiriitaisena: kaikki ymmärtävät, mitä opettaja tekee työkseen, mutta kuitenkaan kukaan muu kuin toinen opettaja ei ymmärrä, mitä kaikkea työhön kuuluu. Vaatimuksia sinkoilee kodeista, yhteiskunnalta ja opetuksen kehittäjiltä ja kaikki muut kuin koulujen henkilökunta vaikuttavat ymmärtävän paremmin, mitä siellä koulussa pitäisi tehdä. En ole profiloinut itseäni minkään tietyn kouluasteen opettajaksi, ja nyt miehen saatua töitä toisesta maakunnasta, pääsenkin määrittelemään itseni taas uudelleen ammatillisesti. Alan siis hakea töitä uudelta seudulta. Tai mahdollisesti opintovapaata esim. erityispedagogiikan opiskeluun. Milloin saamme yhdistettyä arkemme täysin jälleen yhdelle paikkakunnalle? En tiedä, mutta kaikkien epävarmuuksien keskellä tilanne on aika jännittäväkin! Opettajan ammatissa on enemmän plussia kuin miinuksia, muuten en tässä työssä vielä olisi. Lempihetkiäni ovat koetunnit, suulliset ja kirjalliset, silloin viimeistään keskitytään asiaan ja pinnistellään näyttääkseen oma osaaminen – nämä hyveet kun tuntuvat välillä katoavalta kansanperinteeltä. Tsemppiä koulujen henkilökunnille, koululaisille ja muille arkeen palaajille!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.