VALIKKO
6.11.2018 17:19

Olen niitä nuoria aikuisia, jotka pelkäävät perhe-elämää

Mediassa ja yleisessä keskustelussa puhutaan paljon perhe-elämästä ja siitä, kuinka lapsia tehdään maailmaan ennätyksellisen vähän. Eräs poliitikko kannusti suomalaisia lastentekotalkoisiin, mutta tältä hallitukselta jäi perhevapaauudistus silti tekemättä. Fakta on, että Suomeen syntyy koko ajan vähemmän lapsia. Suomessa syntyi viime vuonna noin 50 000 lasta ja luku on 1800-luvun nälkävuosien tasolla. Sinkkutaloudet ovat yleistyneet esimerkiksi Suomessa, ja lapsettomuudesta ei onneksi välttämättä enää syyllistetä kuten aiemmin. Päälle kolmikymppisenä aihe on myös itselleni ajankohtainen, ja olen jo muutaman vuoden pyöritellyt mielessä, haluanko naimisiin ja lapsia sitten joskus myöhemmin vai haluanko ollenkaan. Tuttavapiirissä on tasaisesti perheellisiä, lapsettomia pareja ja sinkkuja. Lähipiirini ei suoranaisesti painosta minua ja miestäni, mutta aina välillä joku ystävä tai vanhempi sukulainen nostaa kissan pöydällä – kumma kyllä yleensä ne, joille lastensaanti on ollut osa luonnollista elämää.

 

Itse en muista koskaan lapsena tai kasvaessa ajatelleeni, että haluan ehdottomasti perheen, lapsia ja naimisiin. En haaveillut myöskään omasta asunnosta enkä autolla ajamisesta. Parisuhteesta, työstä, riittävästä toimeentulosta, matkustamisesta ja omasta elämästä kyllä haaveilin jo teininä. Että televisio ei pauhaa päällä aamusta iltaan, vaan sitä katsotaan oikeasti vain, jos ei ole mitään muuta tekemistä ja kotoa poistutaan säännöllisesti hankkimaan virikkeitä ja inspiraatiota. Olen saanut aika asiallisen vastaanoton lapsiaiheesta keskustellessa, ja tuntuu että oma mielipidekin perhe-elämästä heittelee ja vaihtelee ihan sen mukaan, minkälaisia juttuja seuraa vierestä tai kuulee kauempaa. Jokaisella perheellä, parilla ja yksilöllä on kuitenkin omat mielipiteensä ja tapansa toimia ja täysi oikeus siihen. Luen aiheesta paljon juttuja, muun muassa Suoraanpuhujan päiväkirja-blogista kirjoituksen Pitäisikö vakiintua ja hankkia lapsi. Joskus lapsia jo hankkineille tulee myös selkeä olo, että  lapsiluku on täynnä, kuten Umpulla kolmen lapsen jälkeen. Monet, kuten Tyhjä Ajatus-blogi, pohtivat lisääntyvien ympäristöongelmien ja epätasaisen väestönkasvun maailmassa nykyään myös lastenteon eettisyyttä.

 

Pidän kyllä lapsista, en vain tiedä, onko kaikkien järkevää hankkia niitä. Suoraan sanottuna en itse mieti asioita kovinkaan poliittisesti tai maailman kannalta, vaan täysin oman elämäni kannalta. Onko minulla halua, kiinnostusta, intoa, kykyä, jaksamista esimerkiksi olla vanhempi. Toki puolison epävarma mielipide vaikuttaa myös. Pohdiskelen hyvin järkiperäisesti, koska tunteeni asiasta vaihtelevat niin paljon. Oman työ- tai opiskelupaikan joustot ja joustamattomuus sekä asuinkunnan palvelut lapsiperheille ovat omiaan lisäämään tai vähentämään halukkuutta lastentekoon. Lastentekoa lykkäävät odottavat usein sitä täydellistä aikaa perustaa perhe, jolloin työ-, asumis- ja parisuhdetilanne ovat otolliset. Noilla mittareilla meidän tilanteemme on ollut loistava jo monia vuosia. Mutta jokin haraa vastaan. Ehkä se, että olen opetus- ja ohjausalalla ja huono säätelemään omaa jaksamistani, ja hoipun jossain työuupumuksen ja oman perfektionismini asettaman suorituskyvyn reunalla lähes vuosittain. Koska olen suorittaja- ja saavuttajatyyppiä. Koska omaa lastani en pystyisi ehkä muokkaamaan haluamakseni. Koska on niin paljon, mihin lapsi voisi vaikuttaa – vuosien huonot yöunet, parisuhde, ajankäyttö, tulotaso ja eläke, jatkuva yhdessäolo paljon omaa aikaa tarvitsevalle introvertille. Lapsi tulee vanhempien ”valmiiseen” elämään, ja vaikka se varmasti muuttaa ihan kaiken – arvomaailmasta lähtien – en haluaisi sen muuttavan kaikkea. Jos tykkää matkustella ja harrastaa liikuntaa, en haluaisi luopua niistä minkään takia kovin pitkäksi aikaa.

 

Olen mahdottoman ylpeä tutuista ja tuntemattomista vanhemmista, jotka kasvattavat tasapainoisia lapsia ja elävät tavallista elämää tai jopa vaihtavat alaa, opiskelevat sinnikkäästi töiden ja perhe-elämän ohessa tai tekevät muuten omaa juttuaan. Käyvät jopa hoitovapaalta työpaikan pikkujouluissa tai asuvat pätkän ulkomailla lasten kanssa. Sumplivat aikataulut ja muistavat ainakin enimmäkseen kurahousut ja eväät. On kuitenkin hyvin yksilöllistä, mitä kukakin haluaa ja jaksaa tehdä ja mikä on vaikkapa taloudellisesti mahdollista. Tiedän myös monia uupuneita, repivien riitojen keskellä eläviä ja yksin jääneitä vanhempia. Minun vanhempani pysyivät yhdessä, mutta 40-luvulla syntyneinä he ovat näyttäytyneet minulle aina hieman eri aikakauden edustajina kuin minä itse. Ei mallina minun parisuhteilleni, mutta hyvin omistautuneina vanhempina. Kotiäitiyttä en ole nähnyt tavoiteltavana, koska äitini ei vaikuttanut tyytyväiseltä päätökseensä jäädä kotiin. Omissa mielikuvissani kotonaoloon pitäisi sitten ainakin panostaa, jos ei käy palkkatöissä. Jos äiti ei voi hyvin, koko perhe ei voi hyvin. Haluan myös suhteessa pitää omat rahani ja olla riippumaton toisesta.

 

Äitiyteen liittyy edelleen paljon myyttejä, ja toisten ihmisten kasvatuskäytänteitä arvostellaan Suomessa ihan liikaa. Some- ja blogimaailma osaltaan myös vahvistaa ja rikkoo niitä. Riittävän pitkään somefeedejä selailtuaan kuka vaan voi saada huikean määrän inspiraatiota tai masentua, ettei koskaan itse pysty samaan. Pillastuin ihan täysin esimerkiksi keskustelusta latteäideistä – sinne kotiinko pitäisi eristäytyä sen lapsen kanssa tekemään itse säästeliäästi ja ekologisesti omat luomusoseet ja keitellä kolmen euron kahvipaketista sumpit yksikseen?! Keneltä se on pois, jos perheellisenäkin yrittää pysyä kiinni ystäväpiirissään. Jos kahden pikkulapsen perhe matkustaa Singaporeen, niin antaa matkustaa – en itsekään haluaisi, että retkikohteena olisi vain naapurikaupungin Prisma.  Jo opettajana olen monesti ihan taitojeni ja henkisten kykyjeni rajoilla, mikä ei tosin johdu vain minusta – kaikkien säästöjen ja uudistusten keskellä tuntuu olevan tärkeää satsata vähät rahat mieluummin tekniikan kuin esimerkiksi erityisopetuksen ja kolmiportaisen tuen kehittämiseen. Tarvitsen todella paljon toipumisaikaa ihmistyöstä, ja raskaan opetusjakson jälkeen saatan olla viikkoja stressitilassa. Kesäkeskeytys riittää palauttamaan työn ilon, mutta lukuvuoden aikana viikon lomat eivät juurikaan palauta, kun luokkaan, verkkoon ja hallinto- ja palaveriasioihin jakautuva työ vyöryttää jatkuvasti uusia ihmisiä ja asioita näyttämölle. Pidän kyllä työstäni, joskus vain toivon, että sitä olisi hieman vähemmän tai siihen saisi tukea enemmän. Kiitosta ja kehua. Koska oikeasti hoito-, opetus- ja ohjausalan ammattilaisia pitäisi kohdella kuin rokkistaroja ja tuoda juomat ja ruoat backstagelle, hurrata ja maksaa hyvä korvaus siitä esiintyjän ja heittäytyjän työstä. Jos ihmistyön ammattilainen lakkaa jaksamasta, kuka hoitaa lapset, nuoret ja vanhukset? Kutsumus ei tuo leipää pöytään, kunnon palkka tuo ja kiitos tuo työn iloa.

 

On tahatonta lapsettomuutta – haluaisi lapsen mutta ei pysty tulemaan raskaaksi – ja tahallista, suunnitelmallista lapsettomuutta. Oma suurin huoleni on se, että mitään varmuuden tunnetta ei koskaan tulekaan ja toisaalta se, että joskus päätänkin haluta lapsen 100-prosenttisesti enkä sitten enää pysty saamaan sitä. Olen aika kova suunnittelija, laskelmoija ja varmistelija, ja koskaan ei ole vielä tullut tunnetta, että lapsi saa nyt tulla. Meiltä puuttuu tukiverkot ja ystävät omalta asuinpaikkakunnalta, koska  olemme päätyneet tänne opiskelujen ja töiden perässä. Noin vuoden ajan olenkin ajatellut palaamista lähemmäs jomman kumman sukua, jotta arjessa seura ja tuki olisi lähempänä. Elämä on ollut niin työkeskeistä pitkään, että se ei voi jatkua niin – mieluummin tulen muistetuksi joskus kuollessani naurustani ja huumorintajustani kuin siitä, kuinka paljon saavutin ja kuinka monta burnoutia ehdin kokea. Samasta syystä harrastan mieluummin joogaa kuin ihailen maratoonaamiseen hurahtaneita – lempeys ja hitaus ovat aivan aliarvostettuja hyveitä. Loppujen lopuksi jokainen elää omaa elämäänsä ja saa ihanteellisessa tapauksessa toivottavasti tehdä omaa kehoaan, mieltään ja elämäänsä koskevat ratkaisut itse. Mutta lapsi ja perhe-elämä – ehkä joskus, ehkä ei, sellainen 0-2 lasta olisi aika realistinen näin 33-vuotiaana.

 

Loppuvuoden lukulistallani on uutuuskirja Lapset vai työ: uskallanko perustaa perheen? 

Oletko sinä pähkäillyt perheen perustamista tai työn ja perheen yhteen sovittamista? Lisää juttuja ihmissuhteista ja aikuisuudesta:

Valitsin itselleni väärän asumismuodon vai valitsinko vain väärän asenteen. Mietteitä asunnon hankinnasta.

Lähisuhteesta etäsuhteeseen

 

Blogistani voit tykkäillä ja seurailla Instagramissa ja Facebookissa.

Kommentit

  • Marjo

    Ihan on pakko kommentoida, että piti oikein miettiä, olenko minä kirjoittanut tämän tekstin, allekirjoitan joka kohdan (itsekin kasvatus- ja opetusalalla töissä olevana).
    I feel you.

     0
    • Lentävä joogamatto

      Kiitos kommentista ja myötätunnosta! Ihmistöiden resurssien kurjistaminen, mm. koulutussäästöt, vie kyllä työntekijöiltä niin täysin mehut.
      Sen rinnalla omat lapset – uhka vai mahdollisuus?
      Kaipaan itsekin välillä auktoriteettia huutamaan minulle kotona, että älä hillu somessa tai silitä nyt ne iänikuiset pyykit 🙂

       0
  • Maisa

    Mielenkiintoinen postaus aiheesta! 🙂 Työskentelen hoito-alalla vanhustyössä. Olin parikymppinen, hetkeä aiemmin olin mennyt naimisiin. Eräs asiakas n. 90v. naishenkilö kertoi minulle miten on katunut sitä, kun päälle kolmekymppisenä päätti, että ei halua lapsia. Sanoi, että voi kunpa sinä olisit tyttäreni. Kertoi asian ahdistaneen häntä vuosia. Hänen miehellään oli yksi poika, mutta oli poikansa kanssa harvoin tekemisissä. Tämä naishenkilö sanoi, että mitä ikinä päätätkään, niin älä koskaan päätä, että et saa lapsia. (ainahan se lasten saanti ei kuitenkaan ole oma päätös.) Tuo lause jäi niin elävästi mieleen. Nyt olen melkein puolet vanhempi ja kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Olin aina ajatellut, että haluaisin kaksi lasta, mutta korkeintaan kolme.
    Isäni sairastui viime keväänä vakavasti ja on nyt loppusuoralla ellei ihme tapahdu. Äitini on hyvin heikoilla henkisesti, hänellä on ollut tosi rankkaa. Minulla on veli eli vanhemmillani on kaksi lasta. Veljelläni on myös kaksi lasta. Tänään aamulla just juttelin mieheni kanssa, että mieti jos vanhemmillani ei olisi lapsia. Kuka hoitaisi äidin asioita, kun jää yksin. Äiti ei ymmärrä netin päälle mitään. Isä on hoitanut laskut ym. asiat, tosin hänkin ilman nettiä. Veljeni on lupautunut äidin asioiden hoitajaksi, kun asuvat samassa kaupungissa. Miehelläni on yksi sisko ja kolme siskopuolta, vain miehelläni on lapsia. En tiedä miksi esim. mieheni siskolla ei ole lapsia, vaikka ovat olleet yhdessä 20v. Ei ole tullut puheeksi. Olen sitä mieltä, että jokainen saa päättää mitä haluaa lasten saannin suhteen, mutta monta kertaa olen miettinyt sitä, että kuka hoitaa asioita, kun itse ei enää pysty. Toki voi myös olla lapsia, jotka eivät pätkän vertaa välitä vanhemmistaan, tätäkin näkyy jossakin määrin hoitotyössä. Kannattaa miettiä myös tulevaisuutta, kun miettii lasten saantia, mutta toiset varmasti ovat myös hyvin tyytyväisiä siihen, jos päättävät olla saamatta lapsia. Asioilla on puolensa ja puolensa!

     1
  • Lentävä joogamatto

    Kiitos Maisa kommentista, olet miettinyt asiaa monelta kannalta ja käyttänyt aikaa! Tämä se juuri blogatessakin onkin se juttu ja homman suola, että syntyy keskustelua 🙂 Itselläni ainakin monta vuotta riittämättömyyden tunteet kasvattajan työssä ja suorittamiseen perustuva itsetunto ovat tuoneet fiiliksen, kuinka ihmeessä sitä selviytyisi vanhemmuudesta, mutta ehkä en olisi sen paskempi kuin keskivertoihminen 🙂

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.