VALIKKO

Lentävä joogamatto

14.3.2019 08:20

#Opettajanääni: Mitä koulutus merkitsee minulle

Tämän kevään ylioppilaskirjoitukset alkoivat alkuviikosta. Minä kirjoitin 15 vuotta sitten (mihin tämä aika menee?). Kummipoikani kirjoittaa loput aineensa tänä keväänä (mihin tämä aika menee?). Muistan vieläkin sen odotuksen, jännityksen, stressin ja varovaisen riemun tunteet, jotka tuota 15 vuoden takaista elämänvaihetta värittivät. Minulla oli lukiolaisena varasuunnitelma uusia ylioppilaskokeita sen varalta, että en saa ylimpiä arvosanoja E ja L. Kirjoitin lopulta keväällä kaikki aineet, joista neljä E:tä ja kaksi L:ää. En uusinut kokeita. Muistan, että olisin kaivannut enemmän kannustusta ja vähemmän huolen lietsontaa. Muistan historianopettajan pettymyksen, kun hän kysyi minulta, mitä oikein tapahtui, kun sain historian ja psykologian reaalista vain E:n. Miksi se ei riittänyt? Muistan äitini varovaisuuden, että ylioppilaaksipääsy ja juhlat varmistuvat sitten, kun koetulokset tulevat. Ihan niin kuin siinä olisi ollut mitään epävarmaa. Opintomenestykseni oli kiitettävää minua kiinnostavissa aineissa, mutta olen ollut huono motivoitumaan asioista, mitkä minua eivät kiinnosta. Minulle sopi se, että ylioppilaskokeissa sai valikoida aineet ja keskittyä siihen, mikä kiinnosti. Vasta paljon myöhemmin sain tietää, että äitini oli saanut jonkinlaisen uupumuksen lukioaikoina ja hänen opintonsa keskeytyivät joksikin ajaksi. Jatko-opintoihin hän ei päässyt mutta joidenkin kurssien kautta kouluttautui perhepäivähoitajaksi.

Lukuloma, kirjoitukset ja pian jo yliopiston valintakokeisiin valmistautuminen seurasivat toisiaan. Pinnalla oli sen pohtiminen, mitä minä osaan ja mitä haluan tehdä, minne mennä. Tieto siitä, että jollain tavalla elämä alkaisi vasta opiskeluaikoina: itsenäistyminen, poikaystävät, uudet ystävät, oman polun löytäminen tai ainakin työelämä. En osannut ajatella, että opiskelisin uusia asioita, mitä koulussa ei ollut opetettu, joten valitsin kielet ja kulttuurit. Myös matkailuala oli vaihtoehto. Minulla oli varasuunnitelma opiskella vuosi kansanopistossa englantia tai äidinkieltä, jos en saa opiskelupaikkaa, mutta sainkin valita kahdesta yliopistosta. Minusta tuli kieltenopettaja. Mitään hoivaviettiä minulla ei ole koskaan ollut, kielet vain yhdistivät monta kiinnostavaa asiaa ja toivat paljon matkustelua mukanaan. Myöhemmin kouluttauduin erilaisiin maksullisiin ei-akateemisiin liikuntakoulutuksiin ja ohjailin kaikenlaista. Nyt olen opintovapaalla ja opiskelen erityispedagogiikkaa, en välttämättä tutkintoon asti. Opiskelu ei ole koskaan loppunut eikä toivottavasti lopukaan.

Opiskelijana olen vaativa itseäni kohtaan. Eilisen tentin mokat ovat ärsyttäneet tänään kovasti ja arvosanan odottaminen tulee olemaan kidutusta. Rakastan kuitenkin uuden oppimista ja sitä, että pääsen taas astelemaan opiskeluaikojeni opinahjoon Jyväskylän yliopistoon. Hassua muuten, että kaiken digihypetyksen keskellä yliopiston tentit kirjoitetaan vielä käsin kynää ja paperia käyttäen! Lukion jälkeen olen tutustunut asioihin hyvin valikoivasti ja välillä huomannut, että esimerkiksi matematiikan ja fysiikan osaamisesta olisi ollut hyötyä, aineet eivät vain yhtään motivoineet. Yritän muistaa opiskelijoillekin aina sanoa, että koskaan ei voi tietää, mistä kaikesta vielä on hyötyä.

Koulutus on mahdollistanut minulle omat rahat, ammatin, itseni kehittämisen, ajattelevan, uteliaan ja itsenäisen persoonan ja itseni näköisen elämäntyylin. Tuttavapiirissäni on paljon opettajia, mutta myös kaikkien koulutustasojen ihmisiä. Yhteiskunnat tarvitsevat käytännön töiden osaajia, akateemisia ja kaikkia siltä väliltä.

En arvota ihmisiä opintojen ja titteleiden mukaan, ja joku alemman koulutuksen suorittanut saattaa hyvinkin tienata paljon enemmän kuin minä. Toivon, että kodeissa puhuttaisiin lasten ja nuorten kanssa koulutuksesta arvostavasti ja realistisesti ja mietittäisiin yhdessä, minkälainen polku on sopiva kenellekin. Että lapsia ei kyllästettäisi vanhempien odotuksilla siitä, mitä heistä pitäisi tulla. Tyttö-ja poikajaottelut ovat vanhentuneita ja aikuisuus ei tarkoita kaikille pysyvää työtä, lapsia, omakotitaloa ja kahta autoa. Monilla entisillä opiskelijoillani on jo lapsia, vaikka juuri eilen junassa tenttiin lukiessani eräs tuntematon kanssamatkustaja ei meinannut uskoa, että olen sen ikäinen että olen opettaja. Kanssamatkustaja myös sanoi että opettajille pitäisi maksaa enemmän palkkaa ja että vanhempien ei tulisi ulkoistaa kasvatusta kouluille. No niinpä!

Opettajana on harvoin kahta samanlaista päivää. Vaikka opetan vain kahta ainetta, opetan valtavasti erilaisia asiasisältöjä, koska toimin ammatillisella toisella asteella. Tulevan kokin kielitarpeet ovat erilaiset kuin lähihoitajan tai autoasentajan. Lisäksi nuoret ovat kehittyviä murrosikäisiä, jotka tarvitsevat paitsi opetusta myös rajoja, huolenpitoa ja yhä enemmän opetuksen ulkopuolisia tukipalveluita, kuten psykologia ja kuraattoria. Säännöllistä päivärytmiä. Erityisopetusta, jonka saatavuus ja resurssit heittelevät aivan liikaa kunnasta ja koulusta toiseen. Opiskelijoilta tulee työstä usein enemmän palautetta kuin koulun muilta aikuisilta.

Merkityksellistä työssäni on sekä opettaminen että kasvattaminen. Opettajan työkin on kuitenkin palkkatyö, kun jotain on elantonsa eteen tehtävä enkä kuuntele puheita kutsumustyöstä heikon palkkauksen perusteena. Nuoret ja heidän kanssa juttelu, varsinkin se hieman aiheesta sivuraiteille lähtevä juttu, on usein se mikä palauttaa uskon tähän työhön, kun taas pitäisi ottaa haltuun koulun uutta kehitystä, ylitunteja, äidin/psykologin/poliisin/terveydenhoitajan/erityisopettajan/minkä lie roolia ja puolustaa tätä työtä kaiken maailman tuulimyllyjä vastaan. Kun joku oppii jotain, se on työni ydinaluetta. Kun kohtaan jonkun yksilönä, se on työni ydinaluetta. Opettajana oppii paljon itsekin enkä koskaan halua ajatella, että tietäisin kaiken.

Mutta. On se kiire. Vapaa-ajalle valuvat työt. Epätasaisesti vuodelle jakautuva työmäärä. Uudet asiat, joiden haltuunottoon välillä on aikaa ja välillä ei. Verkossa odottavat työt. Puhelut kodista ja sidosryhmiltä. Riittämättömyyden tunne. Uupuminen. Kyynistyminen. Naisvaltaisten ihmistöiden palkkataso on jäänyt johonkin kalkkiviivoille. Mieheni, joka on minua vuoden nuorempi, armeijan käynyt ja vain alemman korkeakoulututkinnon suorittanut, olisi jo ohittanut minun palkkatasoni, ellei minulla olisi ylitunteja peruspalkan päällä. Ja minä olen maisteri. Arvatkaa, miksi minä opiskelen erityispedagogiikkaa? Auttaakseni opiskelijoitani paremmin ja hankkiakseni edes perusymmärryksen ja -taidot asiasta, jota olen joutunut tekemään hatusta vetämällä viime vuodet. En tiedä, tuleeko tämä näkymään palkassani tai työnkuvassani. Ylen helmikuisessa jutussa otsikoitiin, että Erityisluokkien vähentäminen toi kouluihin kaaoksen: Lapselle se voi olla heitteillejättö ja opettajalle hyppy syvään päähän. Koulutuksen säästöt naamioidaan joskus positiivisiksi uudistuksiksi, kuten inkluusiopuhe erityisopetuksessa,. Kaikkiin uudistuksiin tarvitaan kuitenkin aikaa, osaamista ja rahaa. Jos sinua kiinnostaa lukea enemmän kriittisiä äänenpainoja koulumaailmasta, lue myös Elinan Tuomen blogikirjoitus:

Minna Canthia hävettäisi koulun ongelmat

Opetusalan Ammattijärjestö OAJ haastaa kaikki jäsenensä vaalien alla jakamaan somessa ainakin yhden päivityksen siitä, mikä omassa työssä on merkityksellistä. #opettajanääni

 

Muita juttujani koulumaailmasta ja opiskelusta:

Opintovapaalla

Tositarinoita amiksesta – Mikä susta ja musta tulee isona

Siksi että on joululoma

Somessa: Ig @lentavajoogamattoblogi, Fb: @lentavajoogamatto (Ajatuksia joogamatolta-blogi).

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.