VALIKKO
12.8.2017 16:08

Kadotetun kauneuden metsästäjä – minun polkuni

Kaupallinen yhteistyö: Jenora Design

Naisen keho on, mitä hienoin järjestelmä. Ajattele kuinka se muuttuu ensin tytöstä naiseksi. Se on suunniteltu muovautumaan raskauden ja synnytyksen vaatimukset huomioiden. Silloin se venyy ja paukkuu, mutta pystyy silti palautumaan lähes ennalleen. Vuosisatoja naisten kehot ovat suoriutuneet sille asetetuista vaatimuksista. Olemmehan kaikki täällä todisteena siitä.

Miesten kroppaa vähättelemättä, täytyy kuitenkin todeta, että kyllä nainen on ansaitusti saanut kauniimman sukupuolen tittelin. Miksi sitten naisen ihmeellistä vartaloa arvostetaan niin vähän? Ainakin sitä tärkeintä, eli omaa.

Usein arvostuksen puute alkaa jo omasta päästä. Media, muotiteollisuus, some, nämä kaikki luovat meille kuvan siitä, mikä on ihanne. Milloin palvotaan langanlahoja isorintaisia vartaloita, milloin taas pitää olla treenattu lihaskimppu. Kumpikaan, kun ei ole (ainakaan kovin monelle) naiselle luonnostaan ominaista. Jos on vain tavallinen nainen omassa kehossaan, kokee helposti riittämättömyyttä. Näkee vain niitä paranneltavia kohtia ja etsii itsestään ”virheitä”.

Miksi minä istun tässä kirjoittamassa tästä aiheesta?

No siitä yksikertaisesta syystä, etten ole arvostanut omaa kehoani sen ansaitsemalla tavalla. Olen kyllä muutaman kerran kokenut sen pettäneenkin minut: Kaikista vaikeimman hetken kehoni kanssa vietin, kun se poisti pienen sikiön sisältäni. Niihin aikoihin uskoni oman kehon toimintaan horjui toden teolla. Raskauspahoinvoinnin (ja nyt siis ei puhuta pienestä kuvotuksesta aamuisin) aikoihin monesti mietin, mitä pahaa olin kropalleni tehnyt, että se halusi minua niin kiusata. Kaikesta huolimatta se on huolehtinut, että ihanat lapseni ovat saaneet kaiken tarvittavan raskausaikana.

Raskaudet ovat venyttäneet vartaloni äärimmilleen ja niistä muistona kannan edelleen lukuisia raskausarpia. Alkuun inhosin niitä, mutta nyt niistä on jo tullut osa minua. Ne ovat se pysyvä muistutus lapsistani aina peiliin katsoessani. Samoin kuin roikkuvat tissit. 🙂 Tosin niistä en tykkää yhtään ja ihme pitäisi tapahtua, että asia muuttuisi.

Lyhyenä ihmisenä raskauksien myötä tulleet kilot (silloin kun niitä vielä oli) tekivät sen, että näytin ja tunsin itseni paksuksi. En välttämättä kaikkien muiden mielestä, mutta omasta ainakin. Ja sillähän sitä on suurin merkitys itsetunnolle.

Nyt kun kehoni on jälleen vain minua varten, ei mini ihmisten kasvattamista, niin sen ulkonäöllinen merkitys on kasvanut. Miksi? Entä miksi panostan siihen enemmän kuin koskaan ennen? Arvaatko vastauksen? Neljän kympin lähestyessä toimistotyötä tekevänä ei pysy muuten kunnossa. Hyvinvoiva keho myös näyttää hyvältä, joten se on korostanut ulkonäön roolia. Haluan pysyä hyvässä kunnossa ja lasteni menossa mukana.

Ennen riitti, että söi terveellisesti. Nyt pitää jo sen lisäksi liikkua, että lihakset pysyvät kunnossa. Ja minähän liikun. Kolme kertaa viikossa tunnin lenkki ja siihen päälle lihaskuntoharjoituksia kaksi kertaa viikossa. Kesäaikaan työ- ja monet asiointimatkat kuljen pääosin polkupyörällä.

Paino on ollut jo pari vuotta alhaisempi kuin ennen raskauksia, mutta silti olen nähnyt itseni edelleen isona. Viimeksi törmäsin tähän harhakuvaan, kun päädyin katsomaan plus kokoisille tarkoitettuja kampausvinkkejä. Niissä suositeltiin välttämään kaikkien hiusten kiinnipitämistä. Voisiko jopa sanoa, että mun tavaramerkki on pään päällä oleva nuttura tai jonkinlainen letti. Aina hiukset ovat kuitenkin kiinni ja minusta se sopii mulle. Hetken näitä vinkkejä mietin ja totesin, että enhän minä ole niin iso, kun taas kuvittelin olevani.

Millä voisi saada itsensä näkemään todellisen minän?

Peilikuvasta minä ainakin näen sen, mitä ajattelen näkeväni, eikä se aina ole totuus. Ensimmäinen askel kohti oman kehon hyväksyntää tapahtui alla olevan kuvan ottamisen myötä.

Olen aina ollut se joka viihtyy paremmin kameran takana, joten ei ole paljoa ollut mahdollisuuksia edes nähdä millaiselta näyttäisin toisten silmin. Jos ei siis lasketa niitä lasten perspektiivistä ottamia kuvia, joissa alle 160 cm:en näyttää jättiläiseltä. 😉

Silloin oivalsin, että avain onneen tämän asian suhteen voisi löytyä kuvien kautta. Tietoisesti tai tiedostamatta olen vältellyt kunnollisten kuvien ottamista itsestäni, myös tätä blogia ajatellen, jo pitkään. Tuon selfien jälkeen olen kuitenkin miettinyt, että vihdoin ja viimein olisi aika korjata tilanne.

Ensi viikolla astelen Jenora Designin Jennin kameran eteen, koska 19.8. järjestettävän Minun polkuni –teemakuvaus ei olisi voinut sattua parempaan aikaan. Jos haluat ikuistaa oman, perheesi tai jonkun muun läheisen polun, käy nopeasti varaamassa oma aikasi yllä olevasta linkistä.

Kovasti haluaisin kuviin myös lapseni, mikä sopisi näihin teemakuvauksiin hyvin. Pelkästään puolison mukaan ottamista harkitsin myös. Joskus täytyy kuitenkin ajatella vain itseään ja tällä kertaa kuvataan luonnonhelmassa minun polkuni. Ei äitinä tai puolisona vaan nimenomaan minuna itsenäni. Kuvausten myötä toivon vahvistavani todellista minäkuvaa itselleni. Saa nähdä kuin käy, mutta sen tulen jakamaan teidän kanssanne.

Nyt esittäisin pyynnön just sulle: jakaisitko parhaat vinkkisi, mitä mun tulisi muistaa valmistautuessani kuvauksiin tai itse kuvaustilanteessa?

Kiitos, kiitos, kiitos! <3

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.