VALIKKO
21.2.2017 07:00

Lopulta vain seisomme siinä ja odotamme

Miksi katsot minua tuolla ilmeellä?

Silmäsi siristyvät viiruiksi aivan kuten kaunis suusi. Otsaasi kohoaa muutama vihainen ryppy ja kätesi ovat painuneet tiukkaan nyrkkiin. En tiedä mitä tehdä. En uskalla hymyillä, en nostaa kättä tervehdykseen tai edes liikauttaa painoa jalalta toiselle. Odotan liikettäsi, edes jotain pientä merkkiä, joka viestisi hetken olevan ohi. Ehkä sinä odotat samaa merkkiä minulta. Sitä en voi kuitenkaan sinulle antaa.

         Ajatukseni siirtyvät siihen aikaan, kun lumi vielä peitti maan ja narskui kuuluvasti askeltemme alla. Pienet lumihippuset sulivat naamallemme, käsillemme ja reisillemme. Osoitin sinulle jonkun rakentamaa lumihevosta. Sille oli taiteiltu neljä tukevaa jalkaa ja tummat silmät pikkukivistä. Naurahdit ja katsoit minua. Minä katsoin sinua. Suljin silmäni ja odotin.
      
             Istuimme huoneessasi käsissämme kuppi kuumaa teetä. Hypistelin kuppia kohmeisilla käsilläni ja tunsin niiden lämpiävän hitaasti mutta varmasti. Sinä et koskenut juomaasi. Kysyin syytä mutta kohautit vain harteitasi. Hymähdin ja ojennuin laittamaan oman kuppini pöydälle. Otit kiinni kädestäni ja työnsit sen takaisin syliini. Vetäessäsi kättäsi takaisin otin sinusta äkkiä kiinni ja vedin kiinni minuun: ’’Ole hetki siinä’’.
            Nukkuessamme otit minut kainaloosi ja mutisit söpöjä korvaani. Kylmät väreet laskeutuivat niskaani pitkin selkään kuiskiessasi hiljaa kauniita sanoja. Minä en osannut sanoa sinulle samoin, etsiä toinen toistaan ihanimpia sanoja pääni sisäisestä sanakirjasta. Niinpä tyydyin vain kuuntelemaan ja toivomaan, että tiesit mitä minä ajattelin.
      Nurmen alkaessa vihertää ja perhosten verrytellessä siipiään sinäkin taisit kasvattaa itsellesi siivet. 
            Et antanut minun ottaa sinusta kiinni. Kävellessäni luoksesi olit jo karannut saapuessani paikalle. Kaverisi selittivät milloin mitäkin selityksiä käytöksellesi mutta en minä niitä uskonut. Miksi olisinkaan, kyllähän minä tunsin että sinulla oli paljon parempi syy. Tiesin, että olisit kertonut minulle kaiken. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin.

             Kului kesä ja koko sen ajan ajattelin vain sinua.  Auringon paistaessa ajattelin lämmintä ihoasi, ukkostaessa ja sateen ropistessa kattoon toivoin sinun olevan vierelläni. Vilaustakaan sinusta ei näkynyt ja loppukesästä en jaksanut enää edes etsiä sinua väkijoukosta. Pelkäsin ja odotin syksyä, mitä jos et olisikaan silloin palannut.

          Tänään, seistessäni tässä pihalla, näen sinut taas pitkästä aikaa. Tällä kertaa et luiki pakoon mutta katsot vieläkin minua tuolla ilmeellä. Lopeta. Kuuletko, tee jotain äläkä vain seiso siinä. En saa sanoja ulos suustani. Päätän olla sanomatta mitään vaan teen. Otan ensimmäisen askeleen sinua kohti. Sitten toisen. Kolmannen. Lopulta olen aivan edessäsi etkä ole vieläkään liuennut paikalta. 
         Sitten toimin.
         Ei, en nouse varpailleni ja suutele sinua, vaikka mieleni tekeekin. Kiedon käteni ympärillesi ja painun sinua vasten. Tunnen vartalosi jäykistyvän kuin jousi. Sitten kätesi kiertyvät varovasti minunkin ympärilleni. Tunnen, kuinka rentoudut ja painat otsasi päälakeani vasten. Lopulta vain seisomme siinä ja odotamme.

       Ehkä sinua vain pelotti.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.