VALIKKO
31.3.2016 16:03

Aktiivisen kuuntelun sietämätön vaikeus

IMG_5403_3

Aikanaan aiemmassa opinahjossani päädyin eräällä kurssilla tunnille, jolla puhuttiin aktiivisesta kuuntelusta. Tiedättehän, aktiivinen kuuntelu on sitä, että keskittyy toisen puheeseen, kun taas passiivinen kuuntelu on luonnollisesti päinvastaista. Sitä en kuitenkaan arvannut, miten aktiivisessa kuuntelussakin voi mennä metsään, vaikka periaatteessa kuuntelet toisen kertomaa hyvinkin tarkasti.

Tunnilla teimme lyhyen pariharjoituksen, jossa kummankin piti ensin miettiä jokin oman elämän oikea ongelma. Parin piti kuunnella ongelman lähtökohta, jonka jälkeen hänen tuli esittää tarkentavia kysymyksiä ja yrittää kuuntelemalla auttaa toista hänen ongelmansa kanssa. Helppoa vai? Lisätäänpä tähän lisää haastetta, nimittäin kysely- ja kommentointivuorossa oleva ei saanut johdatella kysymyksillään, ei esittää omia mielipiteitään tai kokemuksiaan/kumminkaiman kokemuksia samasta tilanteesta, esittää itse ratkaisua toisen ongelmaan tai ylipäätään kääntää keskustelua johonkin muuhun. Focus piti olla ongelman esittäneessä henkilössä. Ymmärrätte varmaan jo hieman siitä, miksi tehtävä oli niin vaikea?

Yleensä normaalissa keskustelussa tulee nimittäin tehtyä juuri sitä: annettua kiperiin tilanteisiin parantavia neuvoja, kerrottua omasta kokemuksesta vastaavassa tilanteessa vuosien takaa tai keksittyä ratkaisu toisen ongelmaan. Tai omassa kysymyksessä saattaa vilahtaa oma mielipide asiasta tai ylipäätään olettamus siitä, miten kyseisessä tilanteessa tulisi toimia: ”olet siis työtön, mutta haluaisit töitä. Etkö jaksa lähettää työhakemuksia, vai mistä kiikastaa?”. Tavallaan tämä on luonnollista ja normaalissa keskustelussa esimerkiksi toisen vastaavat kokemukset tarjoavat sitä kaivattua vertaistukea ja osoittavat empatiaa toista kohtaan. Mainitsemani esimerkit eivät ole siis joka tilanteessa ehdottomasti huonoja. Kuitenkin vaarana usein on, että kuuntelijan rooli vaihtuu keskustelijan rooliksi niin suuressa suhteessa, että loppujen lopuksi alkuperäinen ongelma ja ongelman kertojan rooli jäävät pieneksi. Kuuntelija saattaa esimerkiksi keksiä ratkaisun ongelmaan, jolloin hän oikeastaan päättää ongelman käsittelyn omalta osaltaan ja ongelman esittäjä ei yllättäen koekaan tulleensa kuulluksi. Saitteko kiinni, mitä haen tässä takaa?

Tavallaan siis harjoituksen ydin oli siinä, että toista piti todella kuunnella ilman ”helppoja ratkaisuja”. Tarkentavilla avoimilla kysymyksillä johdattelevien sijaan ongelman kertoja sai avattua lisää ongelmansa vyyhtiä ja parhaimmillaan osa harjoitukseen osallistuneista keksi itse ratkaisun ongelmaansa. Kuuntelijan tehtävä olikin siten auttaa toista ongelman pureskelussa. Oli yllättävää, miten suuri ero olikaan keskustella toisen kanssa omasta ongelmasta, kun toinen kuunteli ja kyseli tarkentavia kysymyksiä sen sijaan, että keskustelu olisi lähtenyt rönsyilemään. Yllättävää oli myös se, miten vaikeaa tätä oli tehdä vastavuoroisesti toiselle, kun olisi tehnyt mieli esittää kysymyksissä omia ratkaisuvaihtoehtoja ”mikset tekisi niin ja näin? Itse ainakin…” sen sijaan että kysyisi ”mikäköhän tilanteessasi voisi auttaa?”. Tietenkin välillä voi olla hyvä ehdottaa erilaisia vaihtoehtoja etenkin, jos toinen ei ole niistä tietoinen. Kuitenkin suuri ero tällaisella kuuntelulla on siinä, että kuulija usein kokee tulleensa kuulluksi.

Minkälaisia ajatuksia tämä herättää? Oletko ”perinteisemmän” arkikeskustelun puolella vai koetko, että aktiivinen kuuntelu voisi olla hyvä juttu?

Ps. Ensimmäinen lopetuksen kysymyksistä on ns. avoin kysymys ja jälkimmäinen kysymys on johdatteleva.

 

Kommentit

  • Nimetön Karoliina

    Hirmu hyvä kirjoitus hirmu tärkeästä aiheesta! Psykologiopinnoissahan tätä on jankattu mennen tullen, mutta käytännön työ alleviivasi sen, että miksi tämä on niin tärkeää. Olin taannoin kuuntelemassa, kun palaveerattiin lapsella olevasta ongelmasta. Lapsen oli vaikeaa kertoa tilanteestaan. Aikuinen haastatteli lasta tuosta pulmasta: ”ootko sä ollut vähän alakuloinen, niin siksi sulla on tämä ongelma? Auttaisiko siihen ongelmaan se että me…” Mitä tekee vaitonainen lapsi? Nyökkää, koska se on helppo tie ulos kysymystilanteesta. Myöhemmin aikuinen kokoaa asiaa: ”niin kuin Lapsi tuossa äsken sanoi, niin se on tää alakuloisuus…” Totuushan oli, ettei lapsi sanonut mitään. Alakulo oli aikuisen idea, lapsen osa oli vain nyökkäillä. Tossa tilanteessa yhtäkkiä tajusin, että mikä virka onkaan tällä aktiivisella kuuntelulla ja ei-johdattelevilla kysymyksillä. Sillä saatetaan päästä suorastaan vääriin johtopäätöksiin ilman että edes tajutaan, missä meni vikaan!

    • Minna Rajala

      Ihan totta! En tullut ajatelleeksi, että ammatillisella puolella aktiivisen kuuntelun laiminlyönnillä ja johdattelevilla kysymyksillä saatetaan tehdä ihan jopa vääriä arvioita ja sen kautta toimenpiteitä. Ammattiauttajan työ on kyllä vastuullista siinäkin mielessä. Hieno näkökulma aiheeseen, kiitos Karoliina!

  • Milka

    Tää oli tosi mielenkiintoinen kirjoitus ja aihe!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.