VALIKKO
27.2.2016 17:39

Elämäni ilman laseja

IMG_4718_3

Sain ensimmäiset silmälasini viidennen ja kuudennen luokan kynnyksellä. Peittelin heikentynyttä näköäni viimeiseen asti, kunnes jäin kiinni, kun en nähnyt etupulpetista taulun kartalla olevien maiden nimiä. Siihen asti olin sujuvasti siristellyt taululle ja kopioinut lähellä istuvilta muistiinpanoja niiltä osin, mitä siristelyiltäni en taululle nähnyt. Muistan itkeneeni puhelimessa äidilleni, etten halua laseja missään nimessä. Mutta välttämätöntähän se oli. Optikko ihmetteli, miten olin pärjännyt ilman, vaikka miinusta oli jo kahden verran molemmissa silmissäni. Ensimmäiset päivät koulussa lasien saannin jälkeen hävetti, sillä en olisi missään nimessä halunnut kyseisiä härpäkkeitä nokalleni ja luokkakavereiden ylimääräinen kiinnostus niitä kohtaan lisäsi vain inhoani.

Yläaste, nykyiseltä nimeltään yläkoulu, alkoi ja pidin silmälasejani vain oppitunneilla. Opin tunnistamaan kaukaa kaverini pukeutumis- ja kävelytyylistä. Epävarmuuteni silmälasejani kohtaan huomattiin ja sain myös kuulla laseista luokkalaisiltani ikävään sävyyn, mikä lisäsi inhoani laseja kohtaan entisestään. Onneksi aloin olla jo tarpeeksi vanha siihen, että voisin vanhempieni (ja mahdollisesti myös silmien muotoutumisen) puolesta kokeilla piilolinssejä. Voi sitä riemua, pääsisin vihdoinkin eroon laseistani ja näkisin taas ilman! Piilolinssien käyttö vaan ei ollutkaan niin helppoa, mitä kuvittelin: optikolla kokeilureissut päättyivät aina siihen, että lopulta piilolinssit silmiini saatuani en saanutkaan niitä pois itse ja jälleen piilolinssien kotiin saaminen lykkääntyi.

Kunnes eräs neuvokas optikko pelasti siihen astisen pienen elämäni kuvainnollisesti ja keksi kokeilla värillisiä piilolinssejä. Ja toden totta, hetkellisesti vihreistä sinisiin vaihtuneita silmiäni pällistellessäni piilolinssien poisotto helpottui saman tien, sillä erotin piilolinssit niiden värikkyyden takia helpommin. Ja voi sitä ilon määrää, kun kotiin lähti mukaan ensimmäinen satsi piilolinssejä! Elämä helpottui jo tässä vaiheessa hurjasti, sillä näin linja-autojen numerot, kaverieni kasvot, puiden lehdet, lintujen silmät ja vaikka mitä, mitkä aiemmin olivat olleet sumeana! Voisi oikeastaan sanoa, että elämänlaatuni parani huomattavasti ja silmälaseistakin tuli mieluisammat, kun enää ne eivät olleet ”pakollinen paha”, vaan sain aina halutessani korvata ne piilolinsseillä. Siihen aikaan käytin ensin kertakäyttöisiä ja sittemmin kuukausilinssejä. Silmät toki välillä kuivuivat, piilareita sai pitää vain tietyn maksimiajan kerrallaan ja lepopäiviäkin tarvittiin, mutta kaikki se oli pieni paha näkemisen rinnalla.

Kuitenkin koin, että näkö oli minulla ”lainassa”, sillä aina jossain vaiheessa päivää jouduin piilolinsseistäni luopumaan ja laittamaan lasit päähäni ja illalla puolestaan nukkumaan mennessäni jouduin tuijottelemaan sameaa ympäristöä ennen nukahtamista. Aamulla ensimmäisenä sormet haparoivat yöpöydällä olevia laseja, sillä ilman niitä en nähnyt mitään. Kaiken lisäksi jouduin silloin tällöin uusimaan lasini, koska näköni huonontui välillä voimakkaasti. Miinusta taisi olla lähempänä viittä jo molemmissa silmissä eli käytännössä ilman laseja en nähnyt mitään. Ratsastustuntien jälkeen talliin hevosta taluttaessani talvipakkasilla en aluksi nähnyt mitään silmälasieni takaa, sillä lämpötilaerot pitivät silmälasit pitkään huurussa. Suitsien remmejä auki hapuillessani sai yleensä kurkkia silmälasien yli nähdäkseen edes jotain.

IMG_4721_2

Viitisen vuotta sitten oli taloudellisesti mahdollista mennä haaveilemaani ja jännittämääni silmäleikkaukseen. Esitutkimusta ennen jännitti, että mitä jos silmäni olisivat sellaiset, ettei niitä voitaisikaan leikata ja koko haave pitäisi hylätä. Toisaalta piilolinssien avulla elämäni oli melkein silmälasitonta, joten siinä mielessä ei olisi ollut mahdoton pettymys nähdä niiden avulla jatkossakin, vaikka lasittomasta elämästä haaveilinkin. Olin toisin sanoen oppinut jo pärjäämään ilman, mutta yhä koin, että näkö oli minulla osin lainassa, josta joutui aina luopumaan.

Esitutkimuksessa väläytettiin kuitenkin vihreää valoa ja pääsin jatkotutkimukseen sekä itse laserleikkaukseen. Laserleikkauksessa kävin Jyväskylän Medilaserissa (ei maksettu mainos) Femtolasik-menetelmällä tehtävällä leikkauksella, jossa silmän läppä avataan. Olin todella tyytyväinen palveluun kaikin puolin ja erityiskiitosta annan leikkauksessa mukana olleelle hoitajalle: joskus aiemmin saatoinkin mainita, että olen silmistäni todella herkkä, enkä pidä siitä, että joku muu koskee silmiini. Silmäleikkaus olikin kaltaiselleni herkkähipiälle haastava paikka, kun pois et pääse, silmiisi koskeminen on välttämätöntä silmäleikkauksen tekemiselle ja näkökenttääsi tungetaan jos jonkinnäköistä välinettä. Monelle kohta, jossa näkö hetkeksi pimenee, on se pelottavin, mutta tämä neiti (siihen aikaan) sen sijaan rauhoittui, kun ei nähnyt mitään. Koko leikkaushan kestää minimaalisen ajan ja sekin aika ollaan rauhoituksen alaisena, mutta kyllä hoitaja sai käyttää kaiken taitonsa pitääkseen minut edes jotenkin rauhallisena ja paikallaan leikkauksen ajan: jos hoitaja ei olisi jutellut rauhoittavia leikkauksen aikana ja silitellyt kättäni, en tiedä, miten olisin leikkauksen kestänyt. Liikkua kun ei juuri saa leikkauksen epäonnistumisvaaran takia. Tuskallisen pitkän leikkauksen jälkeen (oikeastihan leikkaus oli ohitse n. 10 minuutissa…) sain tehdä sen klassisen testin, kun lääkäri kysyi, näenkö seinällä olevan kellon tarkasti. Kellon näin sekunttiviivoineen, mutta leikkauksen aiheuttamalta järkytykseltäni en osannut vielä iloita asiasta.

Leikkauksen jälkeen pääsin heräämöön pimeään pariksi tunniksi ja sain ensijärkytykseen pillimehua (oi lapsuus!). Pian pääsin lähtemään kotiin taksilla ja jatkamaan lepäilemistä siellä. Ketään saattajaa kun kyseiselle päivälle en saanut ja julkisilla meno oli leikkauksen jälkeen kiellettyä. Kotona silmiä piti pitää kiinni vielä parisen tuntia ja siellä aloin myös pikkuhiljaa heräämään siihen todellisuuteen, että minähän tosiaan näin ja omilla silmilläni! Ja jestas, miten tarkasti näinkään! Läheiset alkoivat soittelemaan ja laittamaan viestiä, mihin vastailin, että hyvin meni! Toipumusaikaan kuuluivat silmätipat tietyn ajan välein ja öisin nukuin uimalasien kaltaisten suojalasien kanssa, etten yöllä vahingossa hieroisi silmiäni unisena. Silmämeikit olivat myös kiellettyjä parin kuukauden ajan, mikä ei kaltaiselleni rentoilijalle tuottanut ongelmaa. Ensimmäisinä viikkoina huomasin hamuilevani silmälasejani, kunnes tajusin, että enää ei tarvitse.

Jälkitarkastus tuli pian ja ennen minua lääkärin huoneesta asteli asiakas, joka meni tiskille varaamaan uutta silmäleikkausaikaa, sillä aiempi leikkaus ei ollut tuottanut toivottua lopputulosta. Sitä vaihtoehtoa en ollut ajatelleeksikaan, sillä vaikka toinen leikkaus olisi ollut ilmainen jälkitarkastuksen yhteydessä tulevien ongelmien suhteen, en tosiaankaan halunnut mennä uudestaan läpi sitä itselleni todella järkyttävää kokemusta! Leikkauksen jälkeen silmien näöntarkkuus myös ”hakee” hieman, mikä on täysin normaalia. Siitäkin syystä johtuen en osannut tarkkaan sanoa, läpäisisivätkö molemmat silmäni testin. Onneksi näköni oli hyvä, silmät olivat lähteneet parantumaan toivotusti ja kaikki oli niinkuin pitikin, eli uudelta leikkaukselta säästyttiin, huh!

Viisi vuotta myöhemmin en voisi olla tyytyväiseni. Vaikka ensimmäiset vuodet menivät hieman neuroottisesti ”apua, mun näkö on ihan varmasti huonontunut!” -ajatusten parissa, todellisuudessa näin ei ollut, vaan aina kyse oli jostain väliaikaisesta kokemuksesta. Tilillä oleva rahasumma pieneni huomattavasti leikkauspäivänä, mutta päivääkään en ole päätöstä katunut, vaan pikemminkin voin todeta leikkauksen olleen tähän astisen elämäni paras rahallinen sijoitus. Mikään materiaalinen ei vedä vertoja sille, että voi nähdä. Jokainen leikkaus on aina riski, oli siinä kuinka pienet epäonnistumismahdollisuudet tahansa. Vaikka kohdallani kaikki meni juuri kuten pitikin, on aina muistettava, että välttämättä haluttuun lopputulokseen ei päästä: riskit ovat olemassa ja niiden lisäksi välttämättä näköä ei kokonaan saada nollaan. Tällä en halua missään nimessä pelotella, vaan muistuttaa, että mikään leikkaus ei ole täysin riskitön, mikä on hyvä tiedostaa, jos leikkausta miettii. Mutta se on todennäköisesti sen arvoista. Ja jokaisen leikkauskokemus on erilainen, sillä suurin osa leikkauksessa olleista ei ole moksiskaan koko leikkauksesta, eikä se ole tuntunut heistä ikävältä. Minä nyt vain olen todella herkkä silmistäni, joten se selittänee osin kokemukseni. Mutta oli se kaiken arvoista, vaikka leikkaushetkellä sitä epäilinkin. Mainittakoon vielä selvennykseksi sekin, että silmälasien inhoaminen kohdistui ainoastaan niihin itselläni: muiden laseja pidin ja pidän edelleen todella hienoina. Nykyisin on vieläpä tullut todella tyylikkäitä ns. asenne-/toimittajalaseja, joten silmälasit omistavat: kantakaa lasinne ylpeydellä (toisin kuin minä aikoinani!), sillä näytätte törkeen hyvältä niiden kanssa!

 

Jos mieleenne tuli kysymyksiä silmälaserleikkausta koskien, mielelläni niihin vastaan osaamiseni mukaan. Itse olisin aikoinaan toivonut enemmän kokemuksia leikkauksesta, joten ehkä voin nyt tarjota sitä muille!

 

 

Kommentit

  • Anniina

    Tätä oli kiinnostava lukea, sillä oon itsekin aina välillä miettinyt silmien leikkausta. Sillä ei vaan hajataittoa taideta saada korjattua? Enkä tiedä uskaltaisinko mennä. Oon kans saanut lasit 11-vuotiaana ja aina inhonnut niitä. Viime vuoteen asti pärjäsin joten kuten ilman, sillä toisessa silmässä oli vaan hajataittoa. Vuosi sitten sain nämä nykyiset lasit, joissa on vahvuuksia -2 ja -3. Olen esim. juhlissa edelleen ilman mutta onhan se aika hankalaa. Sopivia piilareita en oo muutamasta kokeilukerrasta huolimatta löytänyt. Pitäisi kai yrittää taas uudestaan mutta ärsyttää koko homma… Nykyään oon kuitenkin ihan sujut lasieni kanssa.

    • Minna Rajala

      Kiva kuulla, että oli kiintoisa teksti! Vähän jännitin, jaksaako sitä kukaan lukea pituudensa puolesta, mutta ehkä se löytää ne, joita aihe kiinnostaa. Ainakin Femtolasikin sivujen mukaan myös hajataiton korjaaminen onnistuu tuolla menetelmällä. Sopivien piilolinssien löytäminen on kyllä kinkkistä! Ja silmän muotokin on niin erilainen ihmisillä. Mulla oli siihen aikaan jotkut piilarit, jotka oli just mun silmien muotoon mitatut, niin ne onneksi sopi hyvin. Ja mitä hengittävämmät, sen paremmat! Tsemppiä etsintään, jos siihen päätät jälleen ryhtyä! Paljon on myös optikosta kiinni, sillä joku toinen optikko saattaa löytää ne juuri sulle sopivat piilarit. Silmäleikkaukseen vielä, että esitarkastukset on monesti maksuttomia aina kausittain (toimivat usein houkuttimena monilla firmoilla), joten siellä ainakin voisi testata, pystytäänkö leikkaus tekemään ja samalla voi kysellä ja pyytää kertomaan leikkauksesta tarkemmin 🙂 Edellyttävät yleensä sitä, että näkö ei saisi olla muuttunut 1-2 vuoteen ja esim. silmien liiallinen kuivuus saattaa olla esteenä. Mutta esitutkimuksessa siihen saa selvyyden. Kannattaa harkita ainakin 🙂 Ja kiva, kun jälleen kommentoit!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.
Stoorin bloggaaja? Kirjaudu sisään tästä.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.