VALIKKO
19.3.2019 19:01

Mitä minulle kuuluu oikeasti?

Blogini on viettänyt hiljaiseloaan heinäkuusta saakka, mikä on harvinaisen pitkä tauko bloggaajalle ja myös omassa blogihistoriassani. Olen pahoillani siitä, että tauko tuli yllättäen, sillä sitä se tuli osin myös itsellenikin. Mitään kovinkaan dramaattista ei onneksi tapahtunut, mutta kesällä koin, että oma jaksamiseni loppui kuin seinään. Alunperin ajattelin, etten tule blogini puolella tästä mitään sanomaan, vaan jatkan bloggaamista sitten, kun siltä tuntuu ja siitä, mihin jäin tai jopa kokonaan lopetan. Ajattelin, että asian avaaminen voi haitata tulevaisuudessa työnsaantiani tai jotenkin muulla tavalla olla haitaksi. Nykyisin olen alkanut ajatella toisin, sillä kukapa ei olisi vastoinkäymisiä elämässään kohdannut ja jos pystyn omalla tarinallani auttamaan jotakuta toista samankaltaisessa tilanteessa olevaa, on se vaivan väärti. Pikkuhiljaa bloggaaminen on alkanut tuntua hyvältä ajatukselta ja samoin myös tauon syiden avaaminen.

Mitä siis kesällä oikeastaan tapahtui?

Lyhyesti sanottuna minulla todettiin masennus, mitä olinkin aavistellut jo pidemmän aikaa. Mahdollisesti taustalla oli myös jonkinasteista uupumusta, mutta kumpi on oire ja kumpi seuraus, on vaikea sanoa. Olin mennyt voimavarojeni äärirajoilla jo ihan liian kauan ja käytännössä tässä puhutaan vuosista. Parhaimmillaan olen tehnyt kahta työtä, opiskellut täyspäiväisesti yliopistossa, kirjoittanut aktiivisesti blogia ja ollut viidessä eri luottamustoimessa sekä pitänyt aivan liian vähän oikeita lomia. Silti minusta jatkuvasti tuntui siltä, että se ei riitä, vaan pitäisi olla vielä aktiivisempi ja tehdä kaikkea vielä paremmin. Vaikka nyky-yhteiskunta on pelottavan suorituskeskeinen ja aktiivisuus vaarallinen keino määritellä ihmistä, en kerro ”suoritusmääriäni” siksi, että voisin sillä oikeuttaa väsymiseni. Päinvastoin haluan kertoa siksi, että liika on todellakin liikaa ja sille liialle myös helposti itse sokeutuu.

Liika on todellakin liikaa ja sille liialle myös helposti itse sokeutuu.

Viime vuoden kevät olikin ollut melkoista väsymystaistelua, koska vaikka olin jättäytynyt jo vuoden alusta pois niistä luottamustoimista, mistä oli mahdollista jäädä, sekä himmannut muutenkin tahtia, ei se alkanut enää riittää: en enää kokenut palautuvani vapaa-ajallakaan. Olin ottanut kesälle kanditutkielman teon töiden lisäksi ja kandityön tahmean etenemisen myötä pakotin itseni jättämään kesälomasta vähintään puolet kokonaan ajalle, jolloin en tekisi kandia enkä töitä. Tämä siksi, että muistin keväällä purkaessani jaksamisongelmiani terveydenhoitajalle hänen sanoneen lujalla, mutta lempeällä tavalla, että: ”lomaa ei ole se, että sä olet töistä vapaalla, mutta teet kandia”.

Muistan eräältä kauppareissulta kotiin kävellessäni katsoneeni kaunista ympäröivää luontoa ja mielen täyttäneen ristiriitaisen ajatuksen siitä, että kesä näyttäytyi juuri kauneimmillaan ja lämpimimpänä vuosiin. Samaan aikaan oma mieli oli sumussa ja siinä vallitsi talvi paukkupakkasin ja pimein vuorokausin.

”Lomaa ei ole se, että sä olet töistä vapaalla, mutta teet kandia”.

Kesän hälytysmerkit

Kesä alkoi täyttyä kuitenkin muistakin hälytysmerkeistä: olin itkuinen, hymyileminen oli väkinäistä, ahdisti, kotityöt tuntuivat vaativan järjettömän paljon energiaa, muistamisvaikeudet lisääntyivät, pienikin paine toi ahdistuksen ja sosiaaliset tilanteet jopa lähimpien ystävien kanssa tuntuivat paljon voimia vieviltä. Yllättäen huomasin miettiväni tapaamisia sopiessani, että aikaa jää varmasti tarpeeksi palautumiseen tapaamisen jälkeen. Samalla tapaamiset olivat kuitenkin niitä toivon pilkahduksia, kun jaksoi hetken aikaa olla normaali itsensä. Paino nousi entisestään, kun ruoka toi edes hetken ajan keinotekoista mielihyvää aivoille ja muuttunut ulkonäkö ahdisti lisää.

Kesäloman koittaessa raja tulikin vastaan. Ensimmäinen oikea kesäloma useaan vuoteen vei lopulta lääkärin vastaanotolle ja toimintasuunnitelman tekemiseen, kun tajusin, että näin ei voi enää jatkua ja samalla taistelutahto ja halu parantua oli kova. Vaikka hälytysmerkit kuulostavatkin isoilta, ne eivät silloin siltä tuntuneet, kun mieli oli jo tottunut ja sopeutunut niihin: tällainenhan minä olen. Samalla olin jotenkin kuvitellut, että masennusta on vain se, jos ei pääse sängystä ylös ja ei jaksa tehdä mitään: minähän kuitenkin kävin normaalisti töissä ja hoidin opiskelutkin. Todellisuudessa masennus näyttäytyy eri ihmisillä eri tavoilla. Masennuksen toteaminen helpotti siinä mielessä oloa, että sain kaikille oireille yhteisen tekijän, jota lähteä hoitamaan.

Kohti paranemista

Lääkärikäynnistä alkoi paranemisprosessi pikkuhiljaa. Blogi jäi tauolle samalla istumalla ja tein päätöksen siitä, että jäljellä olevat voimavarat käyttäisin ennemmin opiskelujen etenemiseen ja töiden tekemiseen hyvin. Kummallisella tavalla koen kesän romahduksen erittäin opettavaisena kokonaisuutena. Opin kantapään kautta omien voimavarojeni rajat sekä levon merkityksen. Samalla kokemus aloitti pohdinnan siitä, mitä todella haluan elämältäni, mihin olen tyytyväinen arjessani ja mitä tulee lähteä muuttamaan. Ketkä välittävät ja ovat kiinnostuneita minusta aidosti ja keiden kanssa olen yhteydessä vain jonkin tietyn velvoitteen takia?

Mitä minulle kuuluu siis nyt oikeasti? Kiitos, itseasiassa paljon parempaa. Huomaan koko ajan enemmän ja enemmän olevani oma itseni, vaikka vaikeampiakin päiviä ja viikkojakin on. Voimavarat palautuvat myös pikkuhiljaa ja koen välillä ilon hetkiä, kun huomaan esimerkiksi muistini palautuneen paremmaksi, pystyväni lukemaan tenttiin ahdistuksesta huolimatta tai huomaan innostuvani asioista, kuten ennen. Pitkä matka on jo tultu kesästä, mutta matkaa on vielä paljon edessä. Päivä ja yksi askel kerrallaan.

Muistakaa pitää itsestänne huolta ♥

Kommentit

  • Reetta

    Tosi rohkea kirjoitus! Kiitos tästä! Ei ole heikkoutta myöntää että ei jaksa ja tarvitsee lepoa ja auttavaa kättä. <3

     0
  • Cia

    Mun mielestä on huippua, että sä uskalsit tuoda tämänkin asian esille blogissasi, sillä tästä on varmasti paljon apua muillekin masennuksesta kärsiville sekä niille, jotka eivät huomaa tekevänsä liikaa. Musta tuntuu, että tosi monet meistä suomalaisista on niin tunnollisia, että hamuavat itselleen ihan liikaa tekemistä ja väsyvät huomaamattaan. Mä itse tein ihan samoin ja älysin alkaa himmaamaan tahtia vasta ihan viime hetkillä ennen burnoutia. Kovasti tsemppiä <3

     0
    • Minna Rajala

      Kiitos paljon Cia! Uskoisin myös, että juurikin noin se taitaa monen kohdalla mennä, että suomalainen tunnollisuus ja liian työmäärän haaliminen vievät monet äärirajoille oman jaksamisen kanssa. Kumpa ei tarvitsisi oppia kantapään kautta esim. levon merkitystä ja omien voimavarojen rajallisuutta! Tosi hienoa, että huomasit ajoissa ja himmasit ennen burnoutia! Kiitos tsempeistä <3

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.