VALIKKO
10.7.2018 23:40

Tee oma hyvä olo

Eilinen postaus tuleekin vasta tänään (tarkennukseksi: kirjoitan tätä tiistai-iltana), koska eilen ei tuntunut oikealta kirjoittaa mistään tai julkaista mitään. Eilen oli päivä, kun olin pitkästä aikaa todella allapäin ja mielessä ensin ukkosti ja sitten tuli kaatosade. Aluksi oli ihan täysin tavallinen maanantai – tein vähän ylitöitä, kävin kaupungilla etsimässä itselleni viikonlopun Suomipop-festareille jotain kevyitä kivoja housuja (koska koko viikoksi on luvattu helletä), kuitenkaan mitään ostamatta. Sitten tulin kotiin. Mietin lähtisinkö vielä joogaamaan vaikka olo tuntuikin vähän väsyneeltä. Oonhan kuitenkin pari viikkoa sitten hankkinut jälleen tuhannenen kerran itselleni uuden salijäsenyyden.

En kuitenkaan lähtenyt mihinkään joogatunnille vaan kotoa ovet paukkuen, täysin raivoissani itselleni. Juoksemaan ja juoksinkin itseni henkihieveriin – tai ainakin siltä se tuntui. Koko juoksulenkin ajan musta tuntui, että romahdan tässä ja nyt. Pysyin kuitenkin ”kuivana” kotiin saakka ja kotona sitten itkin, itkin ja itkin. Kaikki aiemmin kaupungilla kokeilemani vaatteet olivat näyttäneet päälläni aivan järkyttäviltä ja korostaneet kaikkia puolia itsessäni joita vihaan. Tai siltä se omasta mielestä näytti. Selkäläskit, paksut pohkeet, jenkkakahvat.

Kuitenkin äärimmäisen laiska

Mä oon ollut niin pitkään tyytymätön painooni kuin vain muistan. Ne kerrat, kun olen ollut laihimmillani pää ei ole pysynyt perässä ja kun jälkeenpäin katson vanhoja kuvia en ymmärrä mitä vikaa itsessäni olen sillon nähnyt – jopa 15 kiloa hoikempana ja silti muistan ajatelleeni itsestäni silloin olevani lihava. Tämä vanhojen kuvien katselu ja menneiden aikojen painojen miettiminen on aina lannistanut. Vaikka en ole vuosiin käynyt enää vaa-alla, tiedän kuitenkin painoni ennen ja mitä suunnilleen painan nyt.

Mulla on koko elämäni ajan ollut ongelmia painonhallinnan kanssa ja vaikka kuinka yritän itseäni aina tsempata siinä, että se on sisin mikä ratkaisee ja erilaisuus on rikkaus niin ei se silti tyydytä, jos peilistä sua katsoo sellainen ihminen jonka kokoinen et haluaisi olla. Pudotin painoa ensimmäisen kerran 14-vuotiaana, viimeksi muutama  vuosi sitten. 18-vuotiaana oon ollut laihimmillani – silloin kävin syömishäiriön rajamailla, koska laihdutin sillä etten syönyt. Painonpudotuksen jälkeen on tullut sitten pikainen paluu takaisin lähtölukemiin ja vähän enemmän. Ikuisina muistoina lihomisesta kropassa on esimerkiksi sisäreidissä olevat arvet. Rinnat roikkuu ja niissäkin on arpia.

Mä en oo koskaan ollut mikään ”superliikunnallinen” ihminen ja se on yksi puoli missä vihaan itseäni. Keksin aina tosi hyviä syitä luistaa liikunnasta ja pahintahan siinä on, että itse nielen jokaisen selityksen mitä itselleni syötän. Olen esimerkiksi opiskellessa ja työelämässä todella kunnianhimoinen ja pitkäkatseinen, mutta liikunnasta puhuttaessa äärimmäisen laiska ja lyhytkatseinen. En ole koskaan aiemmin liikkunut liikkumisen ilosta vaan mielessä on aina ollut tarkoitus laihduttaa. Ja laihduttamisenhan on täytynyt tapahtua aina mahdollisimman nopeaa.

Joissain tapauksissa liikunnan aloittaminen laihduttamistarkoituksena on äärimmäisen hyvä asia, mutta se ei saisi missään nimessä olla se ainoa motivaatio minkään liikuntalajin aloittamiseen. Siihen tarvitaan motivaation lisäksi tahto liikkua ja mikä on kaikista tärkeintä; halu pystyä nauttimaan liikkumisesta. Jokainen, joka on koskaan harrastanut liikuntaa edes kerran elämässään tietää sen euforisen hyvän olon tunteen – kun hengästyttää, hiki valuu selkää pitkin ja tuntuu vaan niin helvetin hyvältä. ”JES! MAHTAVA TREENI!”

Kuka vetää köyttä

En todellakaan tarkoita, että yli- tai alipainoisissa ihmisissä olisi mitään vikaa. Tärkeintä on, kuinka ihminen tuntee itse itsensä. Tärkeintä on, että ihminen rakastaa itseään sellaisena kuin itsensä näkee täydellisimpänä. Mä en vaan itse koe olevani nyt parhaimmillani tässä kropassa missä nyt elän.

Eilistä tapahtumaa ja eilisiä tunteitani jälkeenpäin pohdittuani mietin, että miksi mä annan itselleni luvan kokoajan jarrutella ja rypeä itsesäälissä? Miksen mä anna itselleni lupaa elää ja olla, nauttia ja tehdä. Tsemppaanhan mää muitakin aina tekemään ja uskaltamaan niin miksi itse ryven itsesäälissä. Voin rehellisesti ajatella itsestäni, että mää oon ihan älyttömän hyvä tyyppi ja, koska hyväksyn persoonallisuuteni niin aion myös tehdä töitä ulkokuoreni eteen jotta MINULLA OLISI HYVÄ OLLA. Lupasin itselleni asiat, jotka aion muistaa tästä eteenpäin:

  • Salijäsenyyden hankkiminen tai uuden liikuntaharrastuksen aloittaminen ei tarkoita sitä, että pudottaa painoa sormia napsauttamalla. Näiden lisäksi liikuntaa ei harrasteta kenenkään muun kuin itsensä takia eikä liikuntaa harrasteta ainoastaan ainoastaan syystä laihtua.
  • Kun rakastat itseäsi sisältä, olet valmis rakastamaan itseäsi ulkoa. Ei ole väliä minkä kokoinen olet, mutta ellet hyväksy sisintäsi, et ole valmis hyväksymään sitä mitä olet ulkoa. Itsensä täytyy myös hyväksyä mahdollisen ennen ja jälkeen painonpudotuksen, ja muistaa pysähtyä peilin eteen katsomaan sitä omaa kuvaa – sanoa itselleen ”Minä olen minä. Minä olen hyvä. Minä olen kaunis. Minä olen rohkea. Olen täydellinen juuri tällaisena kuin olen”.

 

Miksi oikein jaoin nämä kaikki pääni sisällä olevat ajatukseni kanssanne?

Tästä blogista ei ole tulossa treeni- eikä hyvinvointiblogia. Minä en ole personal trainer tai liikunta-alan ammattilainen. Rehellisesti inspiroiduin itse niin paljon omista ajatuksistani, että toivon jonkun muunkin samojen asioiden kanssa kamppailevan löytävän tästä bensaa liekkeihinsä. Tee, jos tahdot tai ole oikeasti tekemättä ellei tunnu hyvältä. Älä pakota itseäsi vaan rakasta itseäsi ja tee niin kuin just sun on hyvä. Päätä mikä on sun oma hyvä olo. Tee oma hyvä olo.  Sinä vedät elämäsi köyttä.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.