VALIKKO
15.9.2019 14:15

10 asiaa, joista olen potenut syyllisyyttä lasten jälkeen

Juttelin Emman ( @emmakaisa_ ) kanssa instagramissa, kun hän oli juuri kotiutunut uuden vauvan kanssa sairaalasta. Juttu lähti siitä, kuinka riittämättömäksi ja ahdistuneeksi voi olonsa kokea, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa uuden vauvan kanssa olla vallan hyvin. Sen kummemin viestejä tässä avaamatta aloin pohtimaan omia fiiliksiä lasten syntymän jälkeen ja kuinka monista asioista sitä onkaan potenut syyllisyyttä. Kaiken lisäksi suurin osa jutuista on ihan naurettavia, mutta silloin ne oli ihan ahdistusta aiheuttavia asioita. Tässä nyt pieni pintaraapaisu, sillä syyllisyyttä on tullut koettua ties mistä.

Esikoisen kanssa yhteistä aikaa telttailen rannalla.

SYYLLISYYTTÄ JA HUONOA OMAATUNTOA x 10

KODIN SIISTEYS. Tähän veikkaan lähes jokaisen samaistuvan, oli niitä lapsia tai ei. Jokainen sanoisi tuoreelle äidille, että anna niiden tiskien ja pölypallojen olla, keskity nyt vaan nauttimaan ja palautumaan. Mutta samaan aikaan monen äidin päässä jyskyttää paine viikata pyykit, korjata vanhempien lasten lelut lattioilta, imuroida ja siistiä tasot. Maailma ei kaadu, vaikka nämä jäisi tekemättä, mutta itseä sekasotku ainakin ahdisti. Vauvan synnyttyä vieraiden määrä lisääntyi, joka taas lisäsi painetta siivota. Tästä olen onneksi opetellut jossain määrin pois, enkä enää jokaisen kyläilijän takia raivosiivoa kotia tahrattomaksi. Myöskään muiden luona epäjärjestys ei häiritse, se on enemmänkin kotoisaa ja arkista.

AJAN JAKAMINEN LASTEN KESKEN. Toisen lapsen synnyttyä koin järkyttävää riittämättömyyttä jo sairaalassa, kun ei se esikoinen kunnolla vielä ymmärtänyt, miksen ole hänen kanssaan kotona. Kotiuduttua taas olin huonossa kunnossa fyysisesti ja samalla tosi kiinni vauvassa imetyksen takia. Tuntui ihan hirveältä joutua kerta toisensa jälkeen sanomaan isommalle ”pienelle”, että en pysty nyt ottamaan syliin, en ehdi nyt katsomaan leikkiä tai odota hetki, tulen kohta. Sama päti myös vauvan osalta, sillä hän ei ikinä saanut olla se ainut lapsi ja kokea vanhempiensa jakamatonta huomiota. Toisaalta hän on puolestaan saanut ihan mahtavan isosiskon, joka on ollut veljensä suurin fani alusta asti. Mutta silti mielessä painaa liian monesti kiireellä keskeytetyt imetyshetket tai nukutukset, kun isosisko onkin yhtäkkiä tarvinut apua esimerkiksi vessassa. Samaan teemaan menee hermojen palaminen esikoisen toilailuihin liian herkästi.

MIEHEN JAKSAMINEN. Kyllä, tästäkin kannattaa äidin potea syyllisyyttä. Esikoisen synnytyksessä jo olin enemmän huolissani, ettei miehellä ole salissa tylsää ja jaksaako hän varmasti istua siinä keinutuolissa vielä. Ihan naurettavaa. Samoin voi hyvin harmitella puolison katkonaisia yöunia tai miten hän nyt pärjää, jos joutuukin olemaan KAHDESTA lapsesta vastuussa kokonaisen tunnin, hyvänen aika.

TUKIVERKOSTON RASITTAMINEN. En ole ikinä pyytänyt lapsenvahtia ilman syytä, ihan vaan saadakseni itse omaa aikaa. Yleensä hoitoavun pyytäminen on vaatinut vähintäänkin jonkun juhlapäivän, esimerkiksi hääpäivän, jolloin olemme menneet yhdessä syömään illalla. Kaikki työt, neuvolat, lääkärit ja reissut olemme pyrkineet sumplaamaan omin avuin, ettei vaan tarvitse muita rasittaa omien lasten kanssa. Asiaa ei toki helpottanut, että erityisesti esikoisesta olen saanut koko 3,5 vuotta kuulla, kuinka hän on hankala, äänekäs, vaikea ja ties mitä. Eipä ole siis tullut mieleen pyytää ylimääräisiä hoitokertoja.

Kuopuksen synnytys käynnistyi yöllä, jonka aikana mietin pitkään, kuinka kauan sairaalaan lähtöä voi venyttää. Eihän nyt ketään sopinut häiritä turhan päiten keskellä yötä isomman lapsen seuraksi. Pyörin alakerrassa monta tuntia itsekseni TENS-laitteen kanssa, mahdollisimman hiljaa, ettei myöskään miehen yöuni häiriintyisi liiaksi.

LASTEN RUOKAVALIO IMETYKSESTÄ EINEKSIIN. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän tästä voi repiä omantunnontuskia. Osa kailottaa suureen ääneen, kuinka heidän lapsensa on täysimetetty ja myöhemminkin saavat vain itsetehtyä, suolatonta ja sokeritonta luomuruokaa. Ei ole lisäaineita, ei liito-oravan silmäripsiä eikä liioin eineksiä. Olen itsekin tarkka lasten syömisistä, mutta maalaisjärjellä varustettuna. Voin hyvin tarjota kolmevuotiaalle välillä ranskalaisia ja jäätelöä, kunhan kokonaisuus on kunnossa.

LASTEN TAPATURMAT. Lapset rönyävät, putoilevat kiviltä ja saavat tikkuja sormiin. Välillä kaadutaan pyörällä ja pahimmassa tapauksessa vauva putoaa sylistä, niinkuin mulle kävi. Kaikki nämä on tapaturmia, eikä vanhemman tahallaan aiheuttamia. Silti jokainen kolhu, kuhmu ja mustelma tuntuu ruokkivan sitä omaa epävarmuutta olla hyvä vanhempi lapselle.

TAUTIEN LEVITTÄMINEN. Kukaan ei tahallaan sairastuta muita, mutta valitettavasti ne pöpöt voivat tarttua ja jyllätä jo tovi ennen oireiden ilmaantumista. Hyvänä esimerkkinä toimii oksennustauti: sitä levittää jo hyvän aikaa ennen itse oksentamista, jolloin valitettavasti yksi henkilö voi sairastuttaa koko perhekerhon. Näitä ei kukaan voi ennakoida, mutta silti sitä kantaa koko porukan sairastelun omalla kontollaan, jos tietää oman muksunsa sairastuttaneen toisia.

OMA LAPSI UJOSTELEE. Tästä se vasta kannattaakin syyllisyyttä potea. Esikoinen on aina ollut kova vierastamaan ja ujostelee edelleen herkästi uusissa tilanteissa,  ja se on ihan normaalia. Muille toteaisin vastaavassa tilanteessa, että antaa pienen lämmetä rauhassa ja tulla mukaan kun siltä tuntuu. En aio pakottaa lastani muiden seuraan, jos hän ei sitä itse halua, mutta samalla sitä potee väistämättä syyllisyyttä, kun lapsi ei huoli katsoa ihan tuttuja aikuisia päinkään. Erityisesti vanhemmat henkilöt tuntuvat ottavan lapsen vierastamisen tosi henkilökohtaisesti, vaikka siitä ei ole kyse.

LASTEN LEIKIT EI VAAN KIINNOSTA. Miä en ole mikään leikkijä. Tykkään fyysisistä leikeistä, kuten hippailu ja temppuilu, mutta lattialla tönöttäminen ja pikkuleluilla leikkiminen ei vaan ole mun juttu. Onneksi tuo isompi tykkää leikkiä esimerkiksi muumitalolla itsekseen, mutta silti tunnen välillä piston sydämessä, kun en ole useammin mukana leikeissä. Valitettavasti se leikkiaika olisi myös silloin pois kotitöiden teosta, joka puolestaan lisää syyllisyyttä tekemättömistä kotitöistä. Kierre on loputon.

YHTEINEN AIKA. Onko itsekästä haluta perhepuistoilun sijasta yksin lenkille? Ei, ellei se ”oma aika” mene aina perheen edelle. Kun on kaikki arkipäivät yksin muksujen kanssa ja illat omissa töissä, olisi ihan suotavaa ja kannustettavaa kuluttaa viikonloppuna aikaa myös omissa jutuissa. Silti kun lauantai koittaa ja lapsi haluaisi meripuistoon, tulee sitä herkästi tuupattua omat suunnitelmat syrjään. Koska miä ihan oikeasti tykkään häärätä yhessä muksujen kanssa, mutta samalla nautin niistä omista hetkistä ilman heitä. Tein niin tai näin, lupaa säätiedotus syyllisyyttä.

Some ja oman arjen vertailu muiden elämään ei ainakaan auta ottamaan arjessa rennommin. Silti olisi hyvä muistaa, ettei etenkään somessa näe kenenkään elämän kokonaiskuvaa. Ja vaikka näkisi, tulisi se syyllisyys silti jostain haalittua mukaan.

Jos kuitenkin otettaisiin tavoitteeksi, että syyllisyydessä vellomisen sijaan annettaisiin sen tunteen tulla, mutta laskettaisiin siitä myös pian irti? Elämä ja etenkin pikkulapsiaika on ihan liian lyhyt hujaus kuluttaa miettien viikkaamattomia pyykkejä ja pyyhkimättömiä pölyjä. Ja kääntyykö se hyvä ystävä ja lasten kummi kannoiltaan, jos näkee ruokapöydälle unohtuneet aamupala-astiat? 

 

Kommentit

  • M-E

    Kylläpä kuulostaa tutulta. Itse en ole niin siivoamisen perään, mutta tuo esikoiselle ja taaperolle ajan jakamisesta syyllistyminen oli kuin omaa kirjoitusta. Ehkä siihen jollain tasolla joskus tottuu? Tai sitten vaan pakottaa itsensä olemaan ajattelematta asiaa..

     0
    • Jenni

      Miä veikkaan kanssa, että tilanne tasottuu aika paljon, kuhan muksut vähän kasvaa. Mutta viel toistaseksi tuntuu, ettei aina riitä millään

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.