VALIKKO
27.3.2017 14:33

Kiusaaminen kuriin- aikuiset ja lapset herätys!

Tarkoitus oli viimeistellä juttu kotitreeneistä ja liikunnasta vauvan kanssa, mutta aamulenkin tapahtumat pisti suunnitelmat uusiksi. Tai ei nyt ihan pelkästään tämän aamun tapahtumat, sillä näitä ajatuksia on tullut pyöriteltyä päässä jo useampaan otteeseen. Nyt seuraa siis muutama sana kiusaamisesta.

Asumme ison alakoulun vieressä ja usein aamulla ja iltapäivällä tässä talon ohi kulkee siis paljon pieniä koululaisia. Harvase päivä kuuluu tuosta meidän pihan vierestä huutoa ja mellastusta, jolloin aika usein tulee kurkattua ikkunasta, onko kyse kaverillisesta nujakoinnista vai otetaanko siellä ihan oikeasti yhteen. On nimittäin kehkeytynyt aika hyvä korva töiden puolesta kuulemaan, milloin huutelu ja paini ei ole enää hauskaa kaikille osapuolille.

Olin siinä sitten lähdössä trion kanssa aamulenkille, kun tuossa vieressä kulkevan junaradan ja pyörätien tasoristeyksessä muutama poika ei laskenut vähän pienemmän oloista kaveria pyörätielle, vaan puskivat tätä kulkemaan junaraiteita pitkin. Pyörätielle ei kuulemma sellainen ”läski” mahdu. Kyseessä oli kaiken lisäksi ihan normaali kokoinen lapsi. Tässä vaiheessa oli tämä tarhatäti jo oikeasti tyrmistynyt, ihan ilman kukkahattuakin. Pienempi koululainen yritti siirtyä useampaan otteeseen takaisin pyörätielle, mutta muille tuntui tuottavan suurta hupia estää tämä joka kerta.

Olin jo lähdössä vastakkaiseen suuntaan, kohti koirapuistoa, mutta käännyin kannoiltani aika nopsaan ja suuntasin jututtamaan näitä potria nuorukaisia. Ihme kyllä porukka ei suoriltaan lähtenyt pakoon, vaan kävimme aika napakan keskustelun poikien toiminnasta. Kyseessä oli onneksi vielä sen verta pienet kaverit, että taisivat vähän säikähtää aikuisen puuttumista ja juttu saatiin anteeksipyyntöjä myöten selvittyä aika nopsaan. Paasasin pojille kevyenliikenteen väylän kuulumisesta kaikille ja siitä, kuinka vaarallista on pakottaa joku junaraiteille kävelemään.  Ja ihan yleisesti kuinka perseestä muiden kiusaaminen on.  Pojat rapsuttelivat vielä ihan hyvillä mielin kaikki näätiä ja suuntasivat sitten kouluun.

Kukaan ei ansaitse kiusaamista

Tuntuu, että nykyisin kiusaaminen eri muodoissaan on aina vain yleisempää ja jopa sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Pahinta aamun tilanteessa oli, että samalla tiellä kulki aikuisia ja teinejä, eikä kukaan pysähtynyt puuttumaan asiaan. Miten voidaan olettaa lasten oppivan, ettei muiden tölviminen ole okei, jos edes aikuiset eivät uskalla tai halua siihen puuttua? Toisaalta taas monet aikuiset puhuvat pahaa muista lasten kuullen, jolloin annetaan selvä esimerkki, että muiden haukkuminen on ihan okei.  En edes yritä väittää, etten ikinä tekisi itse näin. Valitettavasti päivittelen joskus ihan samalla tavalla, kuinka joku on ollut taas ihan ääliö tai hoitanut asioita huonosti. Tätä pitäisi vähentää ihan yleisesti, mutta erityisesti lasten kuullen pyrin pitämään suuni kiinni. Pitäisi osata toteuttaa ajatusta ”jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, on parempi olla hiljaa”.

 

Ja kun ei se kiusaaminen kuulu pelkästään lasten maailmaan vaan sitä on ihan joka yhteisössä ja ikäluokassa. Itse olen joutunut tekemään ilmoituksen työpaikkakiusaamisesta ja sen lisäksi lähes joka paikassa törmännyt jonkunasteisiin kuppikuntiin ja juorukerhoihin. Ongelma tuntuu olevan pahimmillaan naisvaltaisilla aloilla, sillä oman kokemukseni mukaan miehet sanovat suoremmin, jos joku asia ottaa päähän. Naisilla taas on paha tapa jupista kahvihuoneessa selän takana ja kasvotusten hymyillä kuin Naantalin auringot.  Tämän takia minusta on helpompi työskennellä poikien kanssa: pojat ovat suorempia. Tytöillä on aina joku monimutkainen selitys, mikä riidan on aiheuttanut, kun taas pojat osaavat usein sanoa selvän syyn, miksi tuli lyötyä naapurin Iiroa päin näköä. Pojat aika usein pystyvät sopimisen jälkeen jatkamaan hommia yhdessä hyvin, kun taas tytöt harvemmin antavat oikeasti anteeksi ja jatkavat elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kiusaajan vs. kiusatun oikeudet

Nykyisin tuntuu, että kaikilla on vain oikeuksia eikä kellään ole velvollisuuksia. Tai on velvollisuuksia, mutta ne koskevat lähinnä esimerkiksi työnantajia. Työpaikkakiusaajaa ja puhtaasti paskaa työntekijää ei välttämättä pystytä irtisanomaan, sillä työntekijän oikeudet ovat niin vankalla pohjalla. Mieluummin siis annetaan koko työyhteisön kärsiä yhden ihmisen törttöilystä, kuin puututaan oikeasti asiaan ja parannetaan kaikkien muiden työhyvinvointia. Samoin kouluissa on kiusaajallakin rutkasti oikeuksia ja alle 15-vuotiaana aika vähän velvollisuuksia lain silmissä. Miten tämä sitten näkyy tilanteen uhrille? Kiusaaja saa jatkaa samojen kavereiden kanssa, kun taas kiusattu joutuu usein vaihtamaan luokkaa ja äärimmäisissä tilanteissa myös koulua? En väitä, että kaikissa kouluissa näin toimitaan, mutta valitettavan usein kiusaajan oikeudet ovat vähintään yhtä vahvoilla kiusatun omien kanssa.

 

Kukkahattutäti tarkastuskierroksella

Minusta on surullista ajatella, että lapsi pelkäisi kouluun menoa. Tai vaikka suoranaista kiusaamista ei olisi, toivoisi sitä jokaiselle edes sen yhden kaverin koulupäivän ajaksi. Omaa sydäntä raastaa jo valmiiksi pelko Hemmon sosiaalisesta elämästä. Aiheutanko vanhempana kasvatustyylilläni tukalia tilanteita lapsen elämään? Kiusataanko häntä, ellei taskusta löydy jo ekalla luokalla se uusin älypuhelin tai jos jalassa sattuu olemaan kirppikseltä ostetut housut?  Jaksan toivoa, että tulevaisuudessa tilanne olisi parempi, mutta usko asiaan ei ole kovin vahva. Enemmän pelkään kiusaamisen ja välinpitämättömyyden vain lisääntyvän entisestään tulevina vuosina. Maailma on jatkuvasti pelottavampi ja arvaamattomampi paikka elää, vaikka Suomessa asutaankin.

Sosiaalinen media ja kehumisen vaikeus

Netti mahdollistaa kiusaamisen ihan eri tavalla, kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Somen häiriköinti kohdistuu ihan kaikenikäisiin, eikä sitä aina mielletä kiusaamiseksi. Noloja kuvia on helppo jakaa yhdellä klikkauksella ja älypuhelimien ansiosta kaikki on reaaliajassa jokaisen saatavilla. Itse en ole kummoinen bloggari, mutta ihan olen saanut oman osani trollailusta kommenttiboksin puolelle. Luonnollisesti näitä en laske julkiseksi, mutta voin kuvitella miltä tunnetummista perhebloggareista tuntuu, kun heidän vanhemmuuttaan, lapsiaan tai elämäänsä haukutaan surutta. Tästä samasta syystä en halua julkaista lapsestani oikeaa nimeä, kasvokuvia tms netissä tai muutenkaan kovin tarkkoja tietoja perheestämme. Itsestäni laitan facebookiin, instaan tai blogiin vain sellaisia kuvia, jotka voisin näyttää kelle tahansa kadulla vastaantulevalle ihmiselle. Myös julkiset kirjoitukset on sitä tasoa, että niistä ei koituisi hallaa esimerkisi työpaikkaa hakiessa.

Haukkuminen on tosi helppoa, mutta kehuminen puolestaan etenkin meille suomalaisille tosi vaikeaa. Siksi on ollut ihan kiva lukea somessa pyörivää kehumis haastetta, jossa siis tarkoituksena on kehua vähintään yhtä henkilöä päivässä.  Kehuja on tullut vastaan monen facebook päivityksissä ja esimerkiksi TÄÄLLÄ 100 Yötä kesään blogissa.

Haastankin sinut kehumaan tänään edes yhtä ihmistä, joko viestillä, kasvotusten tai vaikka tässä alla kommenttina.  Jos se työkaveri on ihan haka sumplimaan aikatauluja niin sano se ihmeessä ääneen. Tai jos ne äidin korvapuustit on vaan ihan maan parhaita, niin muistappa siinä pullien välissä kertoa tämä!

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.