VALIKKO
2.8.2019 13:26

Milloin julkkiksen fanitus menee yli?

Olimme eilen Tykkimäessä Juha Tapiota katsomassa. Samalla keikalla olemme käyneet jo neljänä vuotena peräkkäin, myös kokoonpano on pysynyt suht samana. Siinä sitten keikkaa, tai itse asiassa enemmänkin näkökentän peittäviä älypuhelimia katsellessani, tulin miettineeksi julkkisten fanitusta. Eikä nyt ymmärretä väärin, kyllä minusta keikoilla voi kuvata, mutta itse mieluummin katson keikan keskittyen enemmän artistiin, kuin puhelimen tarkennuksen näpräämiseen. Ja voiko jotain henkilöä tai asiaa fanittaa liikaa? Milloin fanitus menee yli?

FANITUS VS. PAKKOMIELLE

Itse miellän omaavani terveen suhteen kiinnostuksen kohteisiini. Minusta on kivaa käydä muutamien artistien keikoilla, mutta en silti ole valmis kuluttamaan keikkalippuihin mielettömiä summia rahaa. En sekoa nähdessäni kyseisiä julkkiksia kaupungilla, saati harrasta julkkisbongausta tietoisesti. Pystyn puhumaan muistakin asioita, eikä someni täyty idolieni kuvista ja pitkistä kuvateksteistä.

Pakkomielteen ja terveen fanituksen raja on oikeasti aika häilyvä, etenkin nuorempien tyttöjen osalta. Varmasti löytyy niitä hoocee fanipoikiakin, mutta uskaltaisin silti väittää tyttöjen muodostavan tässä isomman joukon.

Cheek on mielestäni hyvä esimerkki, sillä hänen kohdallaan on monella fanitus lipsahtanut pahasti pakkomielteen puolelle. Itse en kyseistä herraa seuraile, mutta tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka tunnustautuvat Cheekin pitkäaikaisiksi faneiksi. Heidän kohdallaan fanius on pysynyt ns. normaaleissa mittasuhteissa: keikoilla käydään satunnaisesti, soittolistoilta löytyy myös muita artisteja ja yhteiskuva on kiva, jos siihen tarjoutuu mahdollisuus.

Sitten on nämä ”tosi fanit”: yhteiskuvia julkaistaain puhelimen varastoista myös keikkojen ulkopuolella, kuvateksteissä kerrotaan syvästä suhteesta Cheekkiin ja kuinka ilman tätä ei ole elämää. Elämä suunnitellaan keikka-aikataulujen mukaan ja liput keikoille on saatava hinnalla millä hyvänsä.  Tässä vaiheessa aletaan mielestäni ylittämään normaalin fanituksen raja.

ARTISTI EI OLE OIKEA YSTÄVÄ

Jotenkin tuntuu absurdilta, että joidenkin elämä pyörii lähes täysin yksittäisten julkkisten ihannoinnin ympärillä. Keikkojen mukana kuljetaan ympäri Suomea ja aina on päästävä eturiviin, maksoi mitä maksoi. Artistin kanssa halutaan aina yhteiskuvaan, nimmarit ja viedään joku pieni lahja.

Tokihan artistit eivät olisi mitään ilman fanejaan, joten kannattaahan faneja kohdella kunnioituksella ja ystävällisesti. Totuus kuitenkin on, ettei julkkis ole fanilleen oikea ystävä, vaikka jotkut näin selvästi ajattelevatkin. Minusta tämä on tosi surullista, sillä jokaiselle soisi sen ystävän, jolle voisi ihan oikeasti soittaa koska vaan ja nähdä vastavuoroisesti, ilman sisäänpääsymaksua.

Esimerkiksi kun Cheek ilmoitti jäävänsä keikkatauolle, saati lopettavansa keikkailun kokonaan, meni osa faneista sekaisin. Fanien hätä tuntui ihan aidolta, vaikka kyseessä ei ihan oikeasti ollut elämää suurempi asia. Eihän moinen ripustautuminen ja oman identiteetin rakentaminen julkisuuden henkilön varaan voi mitenkään olla tervettä.

MUSIIKKI HERÄTTÄÄ TUNTEITA JA MUISTOJA

Omalla kohdallani Juha Tapio on kulkenut musiikillisesti mukana pisimpään. Ensimmäiset kuuntelut ajoittuvat sinne riparin jälkeisiin vuosiin, kun kavereiden kanssa kierrettiin kirkon nuorisopäiviä ja Oulugosbelia. Parhaiten on jäänyt mieleen Turun nuorisopäivät ja Juhiksen äänellä sanat ”Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä”.

Juha Tapion musiikkiin yhdistyy suuria tunteita, jotka on koettu yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa. On iloa, surua ja rakkautta. Biisejä on kuunneltu keskellä yötä rantakallioilla, autossa vailla päämäärää ja myös omissa häissä. Mutta vaikka kappaleet ovat minulle tärkeitä ja vievät hetkessä erilaisiin elämäntilanteisiin takaisin, ei Juha Tapio silti ole minulle itsessään tärkeä. Pidän miehestä, siinä määrin miten ihan ventovieraasta ihmisestä voi pitää, mutta siihen se jää.

Samaan kastiin kuuluu Ed Sheeran. Tykästyin herran biiseihin ensimmäiseltä kuuntelukerralta vuosia sitten ja viimeisimpänä toteutin yhden haaveistani päästä kuuntelemaan itselle tärkeät biisit livenä. Kokemus oli huikea, mutta ei pelkästään Ed Sheeranin takia. En kaivannut päästä eturiviin tai meet & greetiin miehen kanssa, en myöskään ollut pukeutunut fanipaitaan tai luukuttanut odotellessa tuttuja kappaleita kaiuttimesta. Minulle riitti kaverit ympärillä, hyvä keikka ja megakonsertin tiivis tunnelma.

SOME FANITUKSESSA

Sosiaalinen media on selvästi tuonut myös fanitukseen omat lisänsä. Ennen instagramia keikoilla otettiin ehkä muutama kuva puhelimella tai kameralla, mutta muuten keikoilla keskityttiin siihen olennaiseen eli artistiin.

Nyt lähes joka toisella on keikan alusta alkaen kännykkä ylhäällä ja tallennus päällä. Biisit kuvataan parhaimmillaan alusta loppuun ja kuvia napsitaan kymmenittäin. Miksi? Tuntuu hassulta maksaa ensin lipuista ja sitten kuluttaa koko keikka seuraamalla esitystä puhelimen näytön läpi.

Mitä otetuilla kuvilla tehdään keikan jälkeen? Varmasti on kiva saada muutama kuva muistoksi, mutta miksi biisejä pitää kuvata videolle pitkin keikkaa? Etenkin Juhiksen keikoilla on tullut huomattua, että eturivissä on lähes aina samat henkilöt ottamassa niitä samoja biisejä nauhalle ja kuvia musitikortille. Miksi?

Some ei ole pelkästään huono fanituksen suhteen, mutta kyllä se siitä on jotain pilannut. Ihmiset keskittyvät enemmän hyvän instakuvan ottamiseen, kuin itse keikkaan. Kuvia jaetaan artistin tägäyksillä jaon toivossa, mutta mitä tällä loppupeleissä saa itselleen?

Jokainen saa jatkossakin ottaa vaikka tuhat kuvaa keikalla, kunhan ei sillä härväämisellä häiritse muita katsojia. Mutta jotenkin sitä toivoisi ihmisten keskittyvän vähän enemmän hetkeen, etenkin jos kyseessä on itselle tärkeä asia tai esiintyjä. 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.