VALIKKO
26.3.2018 13:34

Pelko ja huoli jotka lapsi tuo mukanaan

Pelko ei ollut vieras käsitys ennen lapsen syntymää. Aina löytyy lähipiiristä ihmisiä, joiden puolesta voi olla huolissaan ja miettiä, mitä kaikkia kauhuskenaarioita vaanii jo pelkästään omassa kodissa. Nyt kuitenkin huoli ja pelko on hypännyt ihan uudelle levelille. Jo ennen synnytystä voi panikoida, mitä kaikkea itse synnytyksessä voi mennä pieleen: Onnistuuko alatiesynnytys? Onko napanuora kiertynyt lapsen kaulan ympärille? Saadaanko lapsi ajoissa ulos, jos hätä tulee? Ja vaikka itse synnytys menisi hyvin, hypätään vain ojasta allikkoon, nythän lapsi pitäisi onnistua pitämään turvassa ja hengissä ihan itse.

Vanhemman pahin pelko, on laskea irti

TARKISTELUT JA PAINAJAISET

Kotiuduttuamme sairaalasta Hemmon kanssa alkoi jatkuva tarkistelu: Hengittääkö vauva? Milloin se on syönyt viimeksi? Röyhtäisikö se syömisen jälkeen? Oliko sillä mahassa noita näppylöitä vielä illalla? Miksi se itkee, onko tämä nyt se koliikki? Ensimmäiset kuukaudet kotona menivät kuitenkin melko leppoisasti: Hemmo lähinnä nukkui ja söi. Lähempänä kolmea kuukautta yöt muuttuivat nihkeiksi, eikä tyttöä saanut nukkumaan oikein mitenkään. Hän ei röyhtäillyt iltamaidon jälkeen, joten mahaan jääneen ilman takia pitivät vatsakipristelyt koko porukkaa hereillä öisin.

Lopulta päätimme antaa erään tutun kätilön neuvolle mahdollisuuden, vaikka se sotikin kaikkia virallisia ohjeistuksia vastaan: laittakaa vauva nukkumaan mahalleen. Ihme ja kumma, Hemmo nukkui kuin tukki ensimmäisestä yöstä alkaen. Samalla kuitenkin oma vainoharhaisuus vauvan hengittämisestä ja skenaariot kätkykuolemasta olivat vahvasti pinnalla. Vähitellen aloin luottamaan lapsen nukkuvan turvallisesti, vaikkakin edelleen kävin aina herätessä tarkistamassa tytön päänasennon sekä hengityksen.

Monet näkevät ennen lapsen syntymää iloisia unia tulevasta vauva-arjesta. Omalla kohdalla tämä meni vähän eri tavalla, aloin nimittäin heti keskiraskaudessa näkemään painajaisia eri onnettomuuksista, mitä vauvalle voisi tapahtua. Sama jatkui Hemmon syntymän jälkeen, eikä ole kokonaan loppunut vielä nykyisinkään. Viimeisimpään painajaiseen heräsin viikko sitten, kun olin unessa viettänyt pitkän pätkän sairaalassa Hemmon kanssa. Häneltä piti jostain syystä ottaa luuydinnäyte lantion kohdalta, mutta hänelle ei suostuttu antamaan nukutusta toimenpidettä varten, ei edes puudutusta. Minulle tehtiin sama toimenpide, myöskin ilman puudutusta. Muistan oman kipuni lisäksi lapsen huudon pidellessäni lasta pakolla laveria vasten yhdessä hoitajan kanssa samalla, kun mieslääkäri painoi paksun neulan Hemmon lantiosta läpi. Joinain yönä Hemmolla on parantumaton leukemia, joskus hänet on kidnapattu vaunuista kesken päiväunien.

HUOLI EI HÄVIÄ IKINÄ, SE VAIN MUUTTAA MUOTOAAN

Olen huomannut, että huoli omasta lapsesta on aivan omaa luokkaansa. Ennen sitä ei osannut edes ajatella, kuinka ehdoitta sitä tekeekään melkein mitä tahansa sen pienen ihmisentaimen puolesta. Alkuun huoli oli hengittämisestä, syömisestä ja nukkumisesta, elämän perustarpeista. Ajan myötä saa miettiä, kuinka monta surmanloukkua kodissa vaaniikaan. Olen yrittänyt päästä yli liiasta varovaisuudesta ja annan Hemmon melko vapaasti kiipeillä sohvalla, portaissa ja pihakivillä. Vain opettelemalla voi oppia uusia taitoja, mutta samalla se opettelu vaatii kuhmuja, itkuja ja sydämentykytyksiä.

Huoli ja pelko tulevat varmaan aina kulkemaan mukana ja vaikka aiheet vaihtuvat, eivät ne yleensä sen helpommiksi muutu. Jossain vaiheessa kutsuu päiväkoti, jolloin pitäisi uskaltaa ja luottaa se itselle tärkein asia jonkun toisen hoitoon päiväksi. Joskus tulevaisuudessa alkaa koulutie ja pitäisi jännätä, saako lapsi kavereita vai joutuuko hän pahimmillaan kiusatuksi. Pian ollaan jo teinejä ja illat saattavat venyä, jolloin valvotaan oven kolahdukseen asti. Lapsi pitäisi opettaa sopivan itsenäiseksi, mutta ei kuitenkaan jättää liikaa oman onnensa nojaan. Jälkikasvua tulisi auttaa, mutta antaa silti tehdä ne omat virheensä ja opetella asioita myös kantapään kautta.

Ennen pystyin lukemaan lapsiin liittyviä uutisia ja kirjoja ilman ongelmia. Nyt lehtijutut hitaasti pois nääntyvästä Einosta, uutiset omat lapsensa murhanneesta isästä tai roskiksista löytyvistä lapsista ovat välillä ihan liikaa. Ne ovat itselle kaukaisia tapahtumia, mutta samalla oma lapsi tuo ne niin lähelle. Luen näitä edelleen, samoin kuin lainaan kirjastosta teemoiltaan raskaampia kirjoja, mutta enää en pysty sivuuttamaan sisältöä yhtä helposti. Ehkä se on myös hyvä asia.

Miten te konkarivanhemmat olette selvinneet jopa useamman lapsen kanssa tästä pyörityksestä samaan aikaan? Vieläpä ilman harmaita, päästä kiskottuja hiuksia? 

 

Kommentit

  • Äiti -

    Meillä ihan sama homma! Kiva kuulla, että muutkin panikoi näitä juttuja 😀 Minä en uskalla antaa lapsen edes kiivetä ulkorappuja itse, vaikka ikää on jo reilusti yli vuoden. Pelkään että se taittaa heti niskansa. Koska tää helpottaa :/

     1
    • Jenni

      Kiitos viestistä!

      Ja sanos muuta, onneksi on ihan tietoisen päätöksen ansiosta vähän helpottanut tuo päivittäinen panikointi. Nyt ei perus kolhut ja kuhmut enää tunnu juuri missään, vaan huoli on enemmän niistä ison mittakaavan jutuista. Toivottavasti vähän helpottaa, ehkä voisitte alkuun kiipeillä yhdessä ja vähitellen motoriikan vahvistuessa antaa lapsen yrittää myös itse? 🙂

       0
  • Noora

    Ei lopu huoli lapsesta koskaan näköjään. Just tolleen, alussa pelkää miten vauvan käy synnytyksessä, sitte kauhee hätä pitää sitä elossa ensimmäiset kuukaudet itse kotona 😀 Nyt tuo minun pieni rakkaani ei enää oo mikään pieni vaan pienisuuri koululainen 10 vuotta ja tuntuu että huoli senkun kasvaa. Iltaisin kun peittelen, näin miten mustelmilla lapsi on ja ihmettelen miksen siitä hätäänny 😀 Muistan itse miten meni mukkelismakkelis pitkin pihamaita, joten pienet kolhut ei haittaa. Nyt se hätä ja huoli on muuttunut, pelkään kiusataanko häntä koulussa, tuleeko hänestä tasapainoinen henkisesti, onko kavereita, houkutteleeko kaverit huonoille teille, jääkö tuo auton alle ku driftailee pyörällään jne jne jne…

    Toivon että tää muuttuis kovasta huolesta sellaiseen ”toivottavasti se pärjää” pohtimiseen sitte ku tuo on aikuinen 😀

     0
    • Jenni

      Juuriki näin! Toivo elää, että iteki pääsis siihen pisteeseen joskus, että pystyis vaan luottamaan, että kyllä se pärjää 😀

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.