VALIKKO
3.3.2016 12:23

Miksi elokuvat ovat jees ja miksi kriitikko ei välttämättä ole idiootti

Taustaa

Pitkän linjan ohjaajan Alex Proyasin (mm. kulttihitit The Crow & Dark City ) uusin elokuva Gods of Egypt on saanut osakseen huonoja arvosteluja ja laihaa menestystä lipputuloissa.

Proyasin mielestä syynä ei tietenkään ole elokuvan laatu eivätkä valkoiset näyttelijät, jotka esittävät egyptiläisiä. Oikeasti vikana ovat ”sairaat korppikotkat” ja ”mielenvikaiset idiootit” eli kriitikot, jotka eivät osaa muuta kuin haukkua taidetta laumapaineen alla.

(Proyasin ammattimainen lausunto facebookissa: https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=195699647463502&id=100010704046009)

En aio ottaa kantaa herra Proyasin väitteisiin, sillä silloin todennäköisesti alkaisin vain käyttää hyvin töykeää kieltä, eikä mistään tulisi kerrassaan mitään.

Sen sijaan haluaisin avata hieman näkemyksiäni, miksi elokuvat ja kriitikot ovat oikeastaan ihan hyviä juttuja.

Asiaan

Minä perustin elokuvablogin, koska kerta kaikkiaan rakastan elokuvia. Ovat ne sitten lyhyitä, pitkiä, hauskoja, jännittäviä, kekseliäitä, tai koskettavia (mutta ei ikinä pelottavia, niitä ei pumppu kestä).

Disney? Hell yeah. Tappajahai? Kyllä kiitos. Taru sormusten herrasta? Yrittäkääpä estää katsomasta. Transformers? No… kohtuudella.

Kriitikot taas ovat eräänlaisia elokuva-asiantuntijoita. He ovat nähneet paljon, tuntevat osatekijät ja osaavat arvottaa teoksia. Olen vuosikausia seurannut muutaman kriitikon työtä ja tarkastan aina filmien arviot ennen tai jälkeen katsomisen.

Eiväthän he erehtymättömiä ole, mutta kukapa olisi? Minua kiehtoo ajatus, että minuakin voitaisiin pitää jonkinlaisena auktoriteettinä, että voisin käsitellä rakasta ja kiintoisaa aihetta ammattilaistasolla. Ehkä jonain päivänä…

doug_and_me

Näyttävätkö nämä hyypiöt muka varteenotettavilta elouvien tuntijoilta? Minä ja Nostalgia Critic, internet-kriitikoiden oppi-isä.

Epäolennaisuuksia

Tarinat ovat olleet ihmisille rakkaita halki aikojen. Suusta suuhun kulkevat kansantarinat, antiikin eepokset, Shakespearen tragediat, Muumit, you name it.

Elokuvat ovat myös muoto tarinankerronnalle, se kaikista visuaalisin. Se todella luo kuvat, maisemat ja henkilöt silmiemme eteen. Nykyään jopa henkeäsalpaavan hienon näköisesti, upeita illuusioita luoden. Se jos jokin vasta on tarinankerronnan taikaa.

Hyvän elokuvan tehtävä on kanavoida tunteita ja herättää ajatuksia. Tärkeintä minulle filmissä on, että sen tekemiseen on laitettu sydäntä mukaan. Että tekijät yrittävät parhaansa tehdäkseen teoksestaan parhaan mahdollisen, että sen sanoma yltäisi katsomoon asti.

Otetaan vaikka viimevuoden hittianimaatio Inside Out, joka kertoi nuoren tytön muutosta uuteen kaupunkiin. Tytön alitajunnassa asuivat viisi tunnetta, joiden jokapäiväinen työ vaikeutui yhtäkkiä. Tyttö ei enää vastannut kunnolla heidän lähettämiinsä tunneimpulsseihin.

Seikkailu alitajunnassa toimi erinomaisena metaforana muutoksen aiheuttamalle tunteiden mylläykselle. Elokuva naamioi viihteeksi viestin: ”on okei olla surullinen joskus.”

Sum summarum

Niinpä niin, elokuvat osaavat olla kaunis asia. Ne voivat koskettaa, puhututtaa ja saada ihmettelemään. Niihin voi samaistua ja uppoutua, ja jokaisella on niihin omanlaisensa suhde.

Kaikki eivät välttämättä jae näkemyksiäni, eikä siinä mitään. Mutta kukaan ei voi sanoa minulle, että on väärin suhtautua intohimoisesti viihteeseen.

Ja siksi yksikään austraalialainen ohjaajanpelle ei tule sanomaan, että minulla ei ole makua tai omia mielipiteitä.

Tähän päätän paasaukseni. Vuorela, out!

Kommentit

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.