VALIKKO
6.7.2018 01:52

Kaunis elämä & voittamaton elämänasenne

Swaippaan puhelimestani Spotifyin Soft Pop Hits -soittolistan päälle ja nostan jälleen nykyaikaisen kirjoituskoneen syliini. Tunnen oloni alastomaksi. Kuinka kirjoitan kokemuksistani ilman… Korkokenkäni! Miten millään kirjoitan mitään ilman kaunista paria korkokenkiä. Katseeni harhailee pitkin 26 neliötä etsien täydellistä, tunnelmaan istuvaa paria. Sujautan siroihin jalkoihini nudet avokkaat ja pysähdyn peilin eteen pohtimaan kenkävalintaani. Nude, naked.. Avokas, avoin.. Silti, nämä kengät viestivät ’saavuin tänne hoitamaan loppuun sen, mitä tilanne ikinä vaatiikaan’. Tilanne vaatii toisen kupillisen teetä; kauniista, selkeälinjaisesta Villeroysta. Muuta keittiöstäni ei löydykään. Olen viimeiseen asti taistellut ruoanlaittoa vastaan. Haluan elää kaupunkiunelmaani ja täyttää jääkaappini jatkossakin tyhjyydellä ja soijakastikkeella. Mitä muuta nainen tarvitsee kuin kauniin parin korkoja, take away sushilajitelman, kartoittuneella maulla valikoidun soijakastikkeen ja Christian Greyn? This is me.

Tässäkin hetkessä, taistelen viimeiseen asti menneisyyden puimista, sillä haluan elää tässä hetkessä ja nyt. Otan kaukosäätimen käteeni ja alan laulaa soittolistalta raikaavia kappaleita naapureideni iloksi. Tiedän millainen jono kotioveni ulkopuolella odottaa pääsyä yhden naisen bileisiini. Ehkä yllätän naapurini ostamalla heille kaikille lahjaksi korvatulpat? Kuvittelen kuinka otan pienen hämärän pubin haltuuni ja Christian Grey kantaa minut illan päätteeksi kotiini, toivottaen hyvää yötä kotiovellani. Kerroinko jo millainen haaveilija ja romantikko todella olen?

Miss Suomi -semifinalisti Paula Brunow selätti vakavan sairauden – hoidoilla kova hinta: ”Elämä tuntui vankilalta”

MISS SUOMI -SEMIFINALISTI PAULA BRUNOW, 25, KÄVI ERITTÄIN LÄHELLÄ KUOLEMAA – VAIKEA SAIRAUS ROMAHDUTTI KUNNON: ”PAINOIN VAIN 34 KILOA!”

Kuinka puhun tällaisesta asiasta julkisesti, niin että viestini tarkoitus on voimaannuttaa lukijoita – ei niinkään muistuttaa menneisyydestäni? Tiedän että kerran asian tultua ilmi, se herättää kiinnostusta ja ehkä jopa (toivottavasti) toivoa muissa. Älä huoli, minulla on kaikki hyvin. Olen terve ja kiitollinen että olen tässä tänään. Olen kiitollinen jaloistani joilla saan kävellä tätä matkaa ja mahdollisesti, jos luoja suo, kävelen tieni myös kohti unelmaani Miss Suomi 2018 finaalissa. Mutta tiedän, että kilpailen sydämelläni ja ulosannillani – vain tämä hetki ja kuinka suoriudun matkasta kohti kruunua määrää paikkani tulevaisuudessa. Kuinka upealta se ajatus sisälläni tuntuukaan? Asia jonka uskoin ja tiedän edelleen tulevaisuudessa rajoittavan monia asioita, ei vaikuta menestykseeni tässä kilpailussa. Riitän juuri tällaisena kuin olen. Olen kolhuistani huolimatta yhtä arvokas ja upea kuin kilpasisareni. Voisittepa tavata heidät! Heidän ansiostaan tunnen kuuluvani johonkin suurempaan. Heissä jokaisessa on jotain taianomaista ja arvokasta sisällään, joka odottaa maailmalle julki tulemista. Rakastan heitä.

Kuinka kaikki alkoi? Olin astumassa luokkahuoneeseen ja samalla muistan, kuinka vastassani luokanopettajamme puhui kaapissa olleeseen lankapuhelimeen ja loi katseen 10-vuotiaaseen heiveröiseen minuun. Laskettuaan luurin, luokaopettaja käännyttää minut kohti terveydenhoitajan huonetta ennen kuin kerkeän edes istumaan pulpettini ääreen. Luulin kyseessä olevan jonkinlainen rutiinikäynti. Muistan käytävien punaiset tiiliseinät, pastillin turkoosit puiset ovet ja harmaan juuri vahatun muovilattian. Koulun rehtori viiltää hyvän tuulisena ohitseni keltaisella potkulaudallaan. Elämäni oli normaalia vielä nuo muutamat kymmenet sekunnit matkalla kohti terveydenhoitajan huonetta.

Tiedätkö miksi kutsuin sinut tänne?  Huolestuin nähtyäni sinut käytävällä.

Huolestuit? Ei minusta tarvitse olla huolissaan! Olenhan kympin oppilas, ajattelin. Näin hänen tyynestä olemuksestaan, kuinka hän oli vakavissaan, mitä hän ikinä tarkoittikaan. Päätin kohteaalisti näyttää hänelle, että kaikki todella on hyvin, joten vastasin kiltisti kaikkiin kysymyksiin. Mittapuu osoitti että olin 158 cm pitkä –  JES! Minusta tulee vielä malli, ajattelin. Astuin vaa’alle.. Minulla ei rehellisesti ollut hajuakaan mitä minun tulee painaa, en ollut koskaan seurannut painoani, enkä ollut juuri kiinnostunut ulkonäöstäni. Söin terveellisesti, joskus ehkä jopa vähän liikaakin. Meillä karkkipäivä oli vaikka jokapäivä ja pulla päivässä pitää lääkärin loitolla, oli vaari opettanut. Terveydenhoitaja meni hiljaiseksi, nosti pöytäpuhelimen luurin käteensä ja soitti pari puhelua, joista toinen oli puhelu kotiini. Hetken kuluttua olinkin paikallisessa sairaalassa, jossa meille sanottiin, että meidän tulee lähteä heti suorinta tietä Turun yliopistolliseen sairaalaan. En vieläkään tiennyt mistä on kyse, kukaan ei puhunut minulle. Ihmiset ympärilläni olivat huolissaan ja supisivat keskenään – koitin rauhoiteilla heitä. Seuraavaksi istunkin Turun yliopistollisen sairaalaan lastenosastolla sängyllä, johon en tiennyt vielä tuolloin jääväni useaksi viikoksi.

Sinun on jäätävä tänne, et voi palata kouluun.

”Jäätävä?! Tajuatteko te mistä puhutte? En voi jättää koulunkäyntiäni, en ystäviäni enkä varsinkaan perhettäni! Oletteko seonneet?! Ystäväni ja perheeni tarvitsevat minua! ”. Tuohon hetkeen asti, kukaan ei osannut odottaa sitä reaktiota mikä minusta pääsi. Olin hyvin rauhallinen, hyväkäytöksinen ja ujo lapsi – olin aina ollut. Purskahdin itkuun. Olin huolissani ystävistäni ja perheestäni, sillä mitä minulla oli edessä  ei ollut merkitystä. Vain perheeni ja ystävieni hyvinvoinnilla oli väliä.

Aikani kului lastenosastolla sudokua pelaten, minun oli pakko haastaa itseni tai tulisin hulluksi! Isäni tuli hulluksi vauhtiin, jolla hän sai ostaa sudokulehtiä, joten hän osti minulle lopulta sudoku -pelikoneen. Vietin aluksi päiväni omissa oloissani, miettien ystäviäni. Puhuin mieluummin hoitajille ja utelin heidän töistään, kuin olisin tutustunut muihin osastokavereihin. Päivät vaihtuivat, heräsin jo rutiiniksi muodostuneisiin verikokeisiin, kun vieressäni istuu hoitaja useamman näyteputken kanssa imemässä viimeisetkin veret minusta (tai siltä se tuntui). Todellisuus alkoi realisoitua mielessäni, etten ollut hetkeen pääsemässä kotiin. Päätin tutustua muihin lastenosastolla olleisiin potilaisiin ja huonekaveriini. Tavallaan otin ajattelematta askeleen kohti elämääni, joka oli tässä ja nyt. En tiennyt huomisesta tai näkisinkö enää ystäviäni. Päätin että haluan auttaa näitä ihmisiä täällä ja tehdä heidän viipymisestään osastolla kotoisan. Muistan erityisesti anoreksiaa sairastaneen minua vanhemman tytön, jonka kanssa keskustelin hänen huoneessaan. Hän kysyi, sairastanko minäkin anoreksiaa? Olin hämmilläni. En tiennyt mitä vastaisin, tarkalleen ottaen en edes muista sivuutinko koko kysymyksen, sillä olin loputon palapeli – lääkärit eivät tienneet mikä minua vaivasi. Hän oli todella kaunis, toivoin että hän näkisi kaiken sen kauneutensa aivan kuten minä hänet näin. Ajatuksissani vielä tänäkin päivänä on suloisen kaunis huonekaverini, tuo vaaleanruskea tukkainen ehkä kuuden vanha tyttö, joka sairasti leukemiaa. Hän oli todella rohkea! Hän näytti minulle ja muistuttaa minua edelleen siitä, kuinka rohkeita lapset todella ovat. Rakastan lapsia! Muistelen kuinka hän näytti minulle millaisen merenneitopyrstön hänen vanhempansa olivat luvanneet ostaa hänelle joululahjaksi. Toivon koko sydämestäni parasta hänelle ja perheelleen vielä tänäkin päivänä, missä hän ikinä meneekään.

Viikko tai kaksi, tuo tyttö ei olisi ollut enää tässä.

Päivät olivat vaihtuneet viikoiksi, perheeni ajoi joka aamu 60 km luokseni, nähdäkseni että herään uuteen päivään. Matka taittui joka aamu kirkon kautta, jossa hän kävi rukoilemassa puolestani, ennen kuin hän istahti sänkyni vastapäätä olleeseen tuoliin. Eräänä aamuna kuulin lääkärin äänen huoneemme ulkopuolella, olin järkyttynyt siitä mitä korvani kuulivat, mutten edelleenkään tajunnut että he puhuivat minusta. Munuaisestani otetusta koepalasta löytyi munuaistulehdus. Kuinka kauan olin kerennyt sairastamaan sitä tietämättäni? Missä olisin jollei kouluni terveydenhoitaja olisi huomannut minua koulun käytävällä?

 

Palasin normaalin elämäni pariin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sain mukaani vuoden reseptin kortisoonilääkitystä ja kuukausien antibioottikuurin. Taistelin samaan aikaan koulun korkeimman keskiarvon stipendistä, harrastin yleisurheilua ja ratsastusta. Mikään ei voinut enää estää minua! Olin päättänyt antaa parastani. Lukukausi tuli päätökseen, sain stipendin korkeimmasta arvosanan korotuksesta. >> Elämä hymyili. Kesäni kului yleisurheilukentällä treenatessa ja hevostallilla. Elämä oli täydellistä ja tulevaisuus vaikutti valoisalta kohdallani. Olin selättänyt mahdollisen menehtymisen, olin koulun priimus ja suurin huolenaiheeni oli kun sain maantiedon kokeesta 10- arvosanan. Miinuksen! Olin unohtanut yhden järven nimen Aasian kartalta! Voitteko kuvitella, vaadin saada uusia kokeen.. Ja itkin pettymyksestä kun en saanut uusia sitä. Nykyään en muista edes poikaystäväni nimeä. Tai siis, en muistaisi jos minulla olisi sellainen.

 

Lukuvuosi uudessa koulussa alkoi. Kuvittelin sen kaiken olevan kuin suoraan elokuvasta! Saavuin paikalle vaaleanpunaisissa avokkaissa ja rusettitopissa, sekä valkoisessa minihameessa – PYÖRÄLLÄ! Jos koskaan minusta tulee äiti, laitan lapseni kouluun vaikka nunnaksi pukeutuneena. Ei se mitään, nykyään osaan hassutella kustannuksellani (olisimpa osannut silloinkin tai voinut edes sanoa pukeutumiseni olevan vitsi). Jep, jäin ilman poikaystävää yläasteella. Yllätys? Olin aloittanut opinnot tietotekniikkaan ja viestintään painottuneella luokalla, halusin olla vähintään yhtä fiksu kuin perheeni miehet. En tiedä paljonko minulle jäi käteen ohjelmoinnista, mutta korjaan edelleenkin pyykinpesukoneeni itse (ilman korkokenkiä). G I R L   P O W E R .

Aloin jälleen vierailla terveydenhoitajan luona. En enää kävellyt iltaisin. Raahasin itseäni lattiaa pitkin kohti jääkaappia, koska food is life. Yritin saada tilanteen näyttämään mahdollisimman dramaattiselta, jotta olisin saanut pyörätuolin alleni. Ehkä perheeni kuvitteli että treenaan näyttelijän taitojani kohti Oscar -palkintoa! Suoritus oli vähintäänkin sen arvoinen. Ja kun puhuin näyttelijän – ja mallinhaaveistani isälleni, hän näki vain jauhon pölyiset seurapiiribileet mielessään. En ihan kuvittelut unelmieni menevän juuri noin tai saati keskustelun välillämme, joten ainoat jauhot mitä minä pyörittelin jatkossa olivat Sunnuntai -jauhot keittiössämme. Thanks dad. Kaikki oli kuitenkin hyvin, minulla ei ollut syytä huoleen terveydenhoitajan mukaan – kyseessä olivat vain kivulliaat kasvukivut. Oh well, jos kyse on vain kasvukivuista niin minustahan tulee seuraava Usain Bolt! Joten kävelykykyni menettämisestä huolimatta kävin päivä toisensa jälkeen uudelleen treeneissä ja ratsastustunneilla, vaikka ratsailtakin alas laskeutessani tuntui kuin lonkkani olisivat saaneet elämänsä kyydin. V A U ! Olin 11-vuotias ja lonkkiani kolotti satulalta laskeutuessa. Mitä seuraavaksi?! Vesijumppaa? Tömistelyharjoituksia? Uskokaa pois, nämä kaikki todella olivat edessä.

Oli marraskuu, kun sain uutta tietoa röntgenkuvista. Tuho oli selvä. Olin omalla tahdonvoimallani ja päättäväisyydelläni tuhonnut lonkkani, sillä halusin olla paras, halusin olla voittaja.

Onnittelut, sinulla on lonkkien avaskulaarinen kaputnekroosi!

Et juokse enää ikinä.

Okei, ehkä minua ei ihan onniteltu tästä tuloksesta mutta tieto tuntui yhtä suurelta sisälläni kuin olisin voittanut suuren kisan, paitsi että olin hävinnyt sen täydellisesti. ”Korjatkaa ne! Laittakaa pinnoitenivelet, mitä vain että saan taas juosta!”. Kävin läpi vuosien ajan useita eri leikkauksia, joissa muotoiltiin lonkkien päitä ja imuroitiin luumurskaa. IMUROITIIN? Kaikki oli mielestäni surkuhupaisan hauskaa, vaikka samaan aikaan opettelin kävelemään uudelleen, tietäen etten juokse enää ikinä. Tuntui erikoiselta miten ihminen voi unohtaa kävelytaidon ja opetella käyttämään jalkojaan uudestaan ollessaan 12-vuotias. Olin päättänyt etten halua ihmisten näkevän tätä virhettä minussa. Haluan että ihmiset näkevät minussa kaiken mihin pystyn, sen sijaan mihin en pysty. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Haluan edelleen samoja asioita, joita halusin hetki sitten, enkä anna maailman muuttaa arvoani – haluan muuttaa arvoja. Haluan olla vahva, haluan voimaannuttaa ihmisiä ympärilläni ja haluan elää kuin mitään tätä ei olisi tapahtunutkaan, vaikka arvet jaloissani muistuttavat siitä joka päivä.

Juokse täysillä unelmiasi kohti ja ympäröi itsesi ihmisillä, jotka kantavat sinut sinne kun et siihen enää itse pysty.

Niin kauan kuin sydämesi sykkii tälle maailmalle, maailma on sinun! 

xx PB

Kuva: Nadi Hammouda

 

Kuva: Nadi Hammouda Meikki: Jere Sivonen & Anna Kilpeläinen Hiukset: Teuvo Loman

 

 

 

 

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.