VALIKKO
12.4.2019 08:00

Kirje sinulle, joka et ole enää täällä

Huomenta muru.

Muru. En koskaan kutsunut sinua elinaikanasi muruksi. Se jäi jotenkin päälle heti kuolemasi jälkeen, enkä ole pyristellyt tavasta eroon. En usko, että pahastuisitkaan. Kutsuin sinua hautajaisissa linnunpojaksi. Sitäkään lempinimeä en koskaan käyttänyt eläessäsi, mutta muistan ajatelleeni niin jo vuosia sitten. Istuit keittiönpöydän ääressä, jotenkin hauraana. Kuin linnunpoika.

Kaksi vuotta. Kaksi vuotta siitä, kun maailmani pysähtyi. Se tuntuu absurdilta, ja edelleen vähän siltä, kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Toisaalta aika tuntuu lyhyeltä, toisaalta on tapahtunut hirveän paljon. Hirveän paljon sellaista, jonka olisin halunnut jakaa sinunkin kanssasi. Nyt tosin muistan jo, etten voi soittaa tai laittaa sinulle viestiä – alkuun siihenkin piti opetella erikseen. En ole pystynyt lukemaan viestiketjujamme, mutta en voi niitä poistaakaan. Muutama viikko sitten löysin puhelimestani lyhyen videopätkän sinusta salilla – siellä se on edelleen, puhelimen muistissa. En aio poistaa sitä, mutten voi katsoakaan.

Olisit iloinen kuullessasi, että olen onnistunut jatkamaan elämääni. En minä sinua tai suruani unohda ikinä, mutta opettelen elämään sen asian kanssa, että veljeni on kuollut. Oli jollain tasolla lohdullista huomata, että muu maailma ympärillä jatkaa menoaan, tapahtui mitä tahansa. On ollut pakko itsekin keskittyä siihen elämiseen. Tuntuu siltä, kuin joku valtava, vanha puinen ratas olisi pysähtynyt kaksi vuotta sitten. Nyt se pyörii taas – välillä hyvin hitaasti ja melkein pysähtyen, välillä natisten liitoksistaan. Mutta pyörii kuitenkin.

Minulla on sinua ihan hirveä ikävä. Niin hirveä, että antaisin jonkun raajani, jos saisin sinut takaisin. Silti: jos kysytään, että haluaisinko sinun olevan vielä elossa, en pysty vastaamaan yksiselitteisesti. Jos olisit terve ja onnellinen, niin tottakai! Mutta haluaisinko, että ne viimeisten aikojesi kärsimykset olisivat jatkuneet nämä kaksi pitkää vuotta? En. En tietenkään halunnut sinun kuolevan, mutta olen koko ajan ymmärtänyt sen, että se oli sinulle tätä elämää armollisempi ratkaisu. Sinun oma ratkaisusi.

Tottakai olen miettinyt, että olisinko tai olisimmeko voineet tehdä vielä jotain toisin. Ehkä, mutta todennäköisesti se ei olisi auttanut. Tämän maailman mustin puoli on niin järjettömän vahva, että sen kukistamiseen olisi tarvittu koko perhe. Koko joukkue. Me kaikki kyllä yritimme, sinä myös, mutta voimasi vain loppuivat kesken. Me muut annamme sen anteeksi, vaikka ikävä puristaakin sydämen rautakouran sisään.

Koen, että persoonani on jollain tapaa muuttunut. En naura enää samoille asioille kuin ennen, vaikka naurankin edelleen paljon ja antaumuksella. Ärsyynnyn helpommin pienistä asioista. Vaivun ajatuksiini helpommin kuin ennen, tunnen ajoittain selittämätöntä alakuloa. Tunnen valtavaa surua nähdessäni kaltaisiasi. Tuokin on jonkun lapsi.

Pelkäänkin kaltaisiasi. Sinua en pelännyt milloinkaan – en edes silloin, kun puhuit sekavia etkä varmaan edes tiennyt, missä olit. Jotenkin luotin siihen, ettet tee minulle pahaa, vaan jossain sisimmässäsi tiedät, kuka olen ja että haluan sinulle pelkkää hyvää. Näin jälkikäteen ajatellen se on voinut olla naiiviakin, sillä et ollut useinkaan oma itsesi.

Olen välillä miettinyt sitä, mitä mahdoit ajatella viimeisinä päivinäsi. Uskon, että päivämäärän valinta oli sinulta harkittu ratkaisu. Äiti täytti kaksi päivää myöhemmin 60, omat synttärini ovat viiden päivän päästä. Uskon, että ajattelit meitä silloin, etkä halunnut värittää syntymäpäiviämme sysimustiksi, vaikkeivät ne enää ikinä samanlaisilta tunnukaan. Tai no, tiedän, että ajattelit, sillä pari päivää myöhemmin saapuivat postissa lähettämäsi synttärikortit. Ne särkivät sydämeni silloin, ja särkevät edelleen. Oma korttini on tallessa kenkälaatikossa, johon talletin kirjeesi, kuolinilmoituksesi ja muita muistoja.

Ne tärkeimmät muistot ovat kuitenkin sydämessäni. Annan aina vain vähemmän tilaa huonoille, ja keskityn muistelemaan sinua herkkänä, huumorintajuisena veljenä, jolle sisko oli aina huonoinakin aikoina tärkeä. Ja joka lupasi vetää turpaan jokaista, joka minua satuttaa.

Rakastan sinua pikkuveikka, nuku rauhassa. Turpasaunoja ei tarvita, minä pärjään kyllä.

Kommentit

  • Kiti

    Voi Anni! Kyyneleet vaan virtaavat. Voimia vielä näin kahden vuoden jälkeenkin.

     0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.