VALIKKO
2.11.2016 21:01

Kiellettyjä tunteita?

Jotkut tunteet tuntuvat kielletyiltä ja vääriltä. Katselin videota, jossa ihminen kertoi parantuneensa kivuista täysin, ja nämä tunteet tulivat pintaan.

Minulla ei ole ikinä ollut semmoista ”Miksi tää sattu just mulle, miksi minä?!” Ajattelen ennemmin, että tälle kaikelle on tarkoituksensa, ja että parempi minä kuin joku muu. Minä kyllä kestän. Mutta joskus iskee epämääräinen tunne. Semmoinen miksi tuo valittaa noin pienestä, miksi tuo ei tee vaikka hän pystyisi, miksi tuo ei reagoi tuohon mitenkään, miksi tuo ei ota apua vastaan vaikka semmoista olisi tarjolla?

Sitten täytyy muistaa se, että ongelmia ei saa verrata toisen ongelmiin. Jankkaan tätä ihmisille paljon. En kerro omista jutuistani, että saisin sääliä, ei. Kerron, että voisin omilla jutuillani auttaa toista samassa tilanteessa olevaa. Väkisin joka kerta tulee näitä ”voi vitsi miten sä jaksat! Omat ongelmat tuntuu nyt niin pieniltä.”  Jokainen kokee asiat erillä tavalla. Toisen maailmanloppu on toisen pieni este. Jokaisella on oikeus valittaa. Jos ei valita ei asiat muutu. Mutta jos valittamista on koko ajan ei se ole sitten minkään arvoista. Joskus tarvitsee sen toisen siihen ryhdistämään, kun ei itse tajua rypevänsä. Aika vasta halvaatumiseni jälkeen eräs kommentoi minulle, että olisi jo tappanut itsensä minun tilanteessani. Minulla se ei käynyt mielessäkään.

20160914_064535-01

Kiellettyjä tunteita, onko semmoisia? Pitkään kielsin itseltäni vihan ja katkeruuden sairauksien suhteen. Joku aika sitten, kun kerroin kaverilleni, mitä tunnen, ja että en saisi tuntea näin, hän opasti, että ne ovat ihan sallittuja tunteita. Oikeastaan kyllä. Saan olla vihainen siitä, että kivut eivät lopu. Saan olla katkera, että toinen parantui ja minä en koskaan. Saan olla surullinen, kun en pysty tekemään enää samoja asioita mitä ennen. Mutta pitää olla myös iloinen siitä mitä on. Pitää olla onnellinen helpommista hetkistä. Sen huomaa, miten mieli ei lakkaa toivomasta. Viikkoja sitten näin unta, jossa lääkäri kertoi löytäneensä minulle sopivan kipulääkityksen. Muutama yö sitten näin unta, jossa pyöräilin taas. Enneunia? Ihan varmasti!

Ensimmäistä kertaa se ääneen sanottiin; Onko kukaan kysynyt sulta, että onko leikkauksessa käynyt hoitovirhe?

Heti leikkauksen jälkeen tuo sana kuulosti niin kamalalta, niin kamalalta. Mun kropalle tehtiin jotain semmosta, mitä ei voida peruuttaa, mikä pahensi mun tilannetta ja sen kanssa on vaan elettävä. Ja lääkäri vain väittää kaiken menneen hyvin ja oikein. Samaan aikaan minä menetin itsenäisyyteni, liikkumiskykyni, sain uusia sairauksia ja jaksaminen on kortilla. Nyt tuon sanan kuuleminen kuulostaa helpottavalta. Joku reagoi siihen, mitä minun kropalleni on käynyt, ehkä nyt kuntoutus toteutettaisiin oikein, ja voisin saada korvauksia. Voisin saada mielenrauhan.

20160925_082016-01

Ei saa kuitenkaan ymmärtää väärin. Olen vilpittömästi onnellinen heidän puolestaan, jotka paranevat, jotka pääsevät kivuista ja voivat jatkaa normaalia elämäänsä. Toivon vain, että kaikille kävisi niin, ja sitten sopeutumiskykyä uuteen tilanteeseen. Sitä se on, kun on näitä ominaisuuksia. Vaatii jatkuvaa sopeutumista. Tämä marraskuukin vaatisi sopeutumista aika monelta. Ette viitsis oikeasti valittaa joka ikinen vuosi. Sama homma myös joka maanantai.

Pieni avautuminen, ah miten helpottaa saada asiat kirjoitettuun muotoon. Tässä taas istun koneella. Ollut kotona sisällä koko päivän. Illaksi oli tarkoitus mennä, mutta kroppa päätti taas toisin. Oikeastaan mieleen tulee nyt vain yksi kysymys, yksi sana.  PS. Jos haluatte seurata reaaliajassa mun mietintöjä, niin snapchat on siihen oivallinen, sieltä löytyy Henkiolento!

Hymyjä!
-Henna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.