VALIKKO
20.9.2017 21:06

Minut raiskattiin – Miten selvisin?

Miksi pidän saippuakuplista? 
Miksi postauksessa on kuvia saippuakuplista?
Ota saippuakuplat esiin. 
Vedään syvään henkeä.
Puhalla ulos se kipu ja viha ja katso kuinka se lentää kauas ja räjähtää.
Se ei ole enää sinussa. Se on pois. 

Voiko ihmistä rikkoa pahemmin, kuin kajota seksuaalisesti ja seksuaalisuuteen? Varsinkin, kun kyseessä on nuori ihminen. Ensimmäisen kerran minut jo rikottiin ala-asteella. Toinen iso rikkominen oli ennen yläastetta. Kolmas, ja ehkä kamalin, rikkovin ja hajottavin, oli lukiossa. Tapahtuneisiin ei paneuduta sen syvemmin. Teksti olisi raakaa luettavaa kenelle tahansa. Ne mitä tapahtui, tapahtui, enkä pysty enää niitä poistamaan.

Pääpaino on kuitenkin siinä, että selvisin. Olen tässä. Elän ja hengitän. Hymyilen. Ja nyt minä kerron teille miten.

saippuakuplat minä rakkaus

Ensimmäiset hetket tapahtuneen jälkeen on shokki. Mitä just tapahtui? Miksi olen tässä, täällä? Ei se voinut tapahtua. Minä en voi olla tässä. Pakokauhu. Ahdistus. Paniikki. Miten täältä pääsee pois? Tahdon pois. Tahdon vain juosta jonnekin. Tahdon juosta karkuun. Jalat ei kanna. Ei pysty liikkumaan.

Kieltäminen. Se en voinut olla minä. Se oli unta. En voinut olla siinä. Minuun ei varmasti koskettu. Milloin tämä uni loppuu? Miksen herää?

Toistamiseen pelko, paniikki, pakokauhu. Miten pääsen tästä pois, miten pääsisin pois lopullisesti. Miten saan tämä olon loppumaan? Hirveä paino. Painaa. Missä olisi helpompi? Miten olisi helpompi?

 

Lopuksi kaikesta siitä yli

Ja näitä kestää. Näitä kestää aluksi koko ajan. Aluksi ei pystynyt miettimään mitään muuta. Kaikki ajatukset oli siinä. Tapahtumahetkellä olleet vaatteet ahdisti. Niistä hankkiuduin eroon. Edelleen mieli meni väliä Kieltäminen ja Mitä tapahtui? Normaali arki vaikeutui. Arki ei oikeastaan ollut enää arkea. Kaikki meni uusiksi. Pelko oli läsnä. Mitä jos niin käy uudestaan? Jokainen vastaantulija tuntui vaaralliselta. Oma keho pistää vihaksi. Oma keho on pilalla, turmeltu. Se on likainen. Pitkään ajattelin niin. Kehoni on likainen.

 

Jossain vaiheessa alkoi helpottaa. Arkiset asiat alkoivat onnistua. Ulkona liikkuminen alkoi sujua. Jossain vaiheessa jopa aloin liikkua yksin. Mikä siihen auttoi?

Pitää puhuapuhuapuhua. Vaikka se on klisee, vaikka se tuntuu aluksi hankalalta. Niin puhu. Niin paljon, että se ei enää satu. Ja se pätee kaikkeen. Puhu. Käsittele asiaa.

Läheisten tuki oli tärkeä. Vaikka se tuntuu pahalta, niin kerro. Kerro mitä tapahtui. Ja taas toteutuu se puhupuhupuhu.

Lopulta vain hyväksyin sen, että tapahtunut on tapahtunut. En voi sitä muuttaa vaikka haluaisin. Ajatusmallin kääntäminen päässä alkaa: Tällä oli jokin tarkoitus. Onneksi minä, eikä joku toinen. Ehkä pystyin estämään toisen uuden tapahtuman tapahtumisen. Minä olen elossa, minä pystyn hengittämään. Annan anteeksi. Annan anteeksi, vaikka minulta ei ole sitä pyydetty. En kuluta aikaani vihaan. En vihaa tekijää, en vihaa itseäni. Enää. Vaikka siinä oli se vaikein poisoppiminen. Pitää löytää asioita, jotka edelleen tuovat iloa ja valoa, vaikka synkkä varjo seuraa perässä. Kunnes se varjo ei enää seuraa. Siitä on puhuttu niin paljon. Sen takia on itketty litroittain kyyneliä. Kunnes ei enää ole tarvetta puhua, ei ole tarvetta itkeä. Varjo on pienentynyt. Välillä se kasvaa, mutta sen kanssa pärjää. Se ei hallitse, eikä se ole koko aikaa taustalla. Olet sinut asian kanssa. Se, mihin tähtäät. Olet sinut itsesi ja tapahtuneen kanssa. Voit hengittää syvään ja huokaista;

 

Minä selvisin. Olen elossa ja hengitän.

Kommentit

  • Jenni

    Toivottavasti varjo vielä joskus katoaa.
    Itkun ja puheen nimeen minäkin vannon joka asiassa, hyvä tietää että auttavat jotenkin myös ääritilanteissa. Olet Henna arvokas, toivottavasti varjo vielä katoaa kokonaan <3 .

     0
    • Henna Haarala

      Kyllä ne vielä joskus katoaa! Kiitos Jenni <3

       0
  • R.

    Tosi ihana kuulla, että selvisit! ❤️

    Mä en koskaan puhunut kenellekään omasta kohtalostani. Lukion alussa yritin, mutta kuraattorin reaktio oli niin vähättelevä, ettei se tuntunut kannattavalta. Enkä mä edes välittänyt; mun omanarvontunto oli niin pohjamudissa, että kohtelin tapahtumaa vuosikaudet kuin mitä tahansa muutakin perjantai-iltaa. Mä jatkoin ystävänä tekijän kanssa – ja jatkan yhä, pitäen samalla huolen, ettei hän ikinä, koskaan tee samaa kenellekään muulle. Mä en käsitellyt asiaa, vaan annoin sen olla, kunnes se ei enää vaivannut minua. Annoin anteeksi ja katson sitä toistuvasti läpi sormieni. Onneksi sä käsittelit asian terveemmin, oot tosi vahva. ❤️ Tsemppiä jatkoon!

     0
    • Henna Haarala

      Toisessa tapauksessa en päättänyt kertoa kenellekään. Sitten yritin kertoa silloiselle parhaalle ystävälleni ja hän vähätteli. ”Mikä muka siinä oli väärin?” Ikinä ei tuollaista asiaa pitäisi vähätellä vaan ottaa tosissaan.

      Voimia, olet vahva! <3

       1
  • Jaska

    sillon kun minä olin nuori nii lapsella EI ollu mitään oikeuksia oli vain velvollisuuksia,AINA potkittiin päähän ja valitettiin että et sä mitään osaa eikä susta mitään tule,tuo sama on jatkunut jopa aikuisiälläkin ja oman suvun sanelemana,elä siinä sitten sairauksien kanssa tasapainoista elämää!

     0
  • Mira-Marie

    Sinussa on valtavasti voimaa. Sisälläsi on kaikki ne ihanat värit, mitä näet saippuakuplan pinnalla auringon osuessa sen herkkään pintaan. Hyvää alkavaa viikkoa! Terveisin Maitokahvimedian tiimi!

     0
    • Henna Haarala

      Kiitos! <3 Samoin sinne!

       0

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.