VALIKKO
4.12.2016 17:49

Luukku 4: Eihän meillä ole mitään yhteistä!

Koettuani karvaan tappion tosielämässä päätin siirtyä takaisin tinderin turvalliseen maailmaan. Turvallinen kuvaa hyvin myös deittivalintaani, sillä ainoa valintakriteeri taisi olla ”normaali”. Mitään yhteistä meillä ei ollut, mutta ainakin kaveri oli normaali!

Siihen ne yhdistävät tekijät taisivatkin sitten jäädä. Jälkikäteen ajatellen uskon deittien järjestyneen niin, että valkkasin ensimmäisen täysijärkisen oloisen kaverin 100 kilometrin säteeltä. Koska sattui käymään niin oiva tuuri, että tämä normaali nuori mies sattui juurikin saapumaan kotikaupunkiini visiitille, niin eihän siinä voinut kuin laittaa treffit järjestymään.

luukku_4_mitaan_yhteista

Meinasin tosin perua ensimmäiset treffimme, koska olin (muistaakseni) niin kyllästynyt miehiin. Syytä en tarkemmin muista, mutta lopulta keräsin itseni ja menin paikalle puoli tuntia myöhässä [mainittakoon kuitenkin, että ilmoitin aikataulumuutoksesta kohtalaisen ajoissa]. Vihdoin tuikitavalliset treffit kuppilassa viinilasien äärellä, saavutus sekin.

Muistan ensimmäisistä treffeistä hämmästyksen: olimme juoneet lasimme tyhjäksi, ja aikaa oli, mutta mies ei koskaan ehdottanut toisia. Outoa, ajattelin. Päätin lopulta olla tekemättä ehdotusta itse, kun ei miehistä koskaan tiedä.

”Se on niin vaikeeta, ettei kannata edes ajatella”

Keskustelustamme muistan seuraavan: ”On vaikea miettiä ruokavaliota, kun pitäisi pystyä huomioimaan kotimaisuus, eettisyys ja ekologisuus”, pohdin. ”Se on niin vaikeeta, että ei kannata edes ajatella”, mies vastasi.

Jostain käsittämättömästä syystä tapasimme muutaman viikon päästä uudestaan, tällä kertaa hänen luonaan. Teimme ruokaa, ja muistan, etten kehdannut ottaa lisää. Miehen elämäntapa vaikutti hyvin pelkistetyltä, ja hän kertoi syövänsä lounaan lisäksi vain jugurttijuomia ja leipää. Aneemista, ajattelin.

Istuimme sohvalla, mutta tunnelma ei päässyt tiivistymään, koska Madde tunkeutui ystävällisesti väliimme. Ehkä Madde ymmärsi, että se oli kaikille parasta. Puhuimme miehen työstä. ”Taas me puhutaan tästä, eiks meillä oo muuta puhuttavaa”, mies ihmetteli. Ei meillä ole, ajattelin.

Viestittelimme treffien jälkeen vielä tovin. Muistan, mikä oli viimeinen viestini: siinä totesin, että ystävämme tuntuvat olevan aivan erilaisia. Ehkä hän siitä ymmärsi, että ei, eikä hänestä kuultu sen jälkeen. Sitä en tiedä, miksen itse ymmärtänyt. Tai ehkä vain olin aivan tyytyväinen, että mies oli normaali. Vaikka, mitään yhteistä meillä ei taatusti ollut.

Tallenna

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.