VALIKKO
19.9.2019 01:09

MITÄ KOLMEN VUODEN HUIPPUVALMENNUS ON ANTANUT?

Moikka! Tämä postaus tuli nyt vähän viiveellä ulos, sillä heti kisareissun jälkeen palasin aika nopeasti töihin ja muiden arkikiireiden pariin. Niinsanotut kisapaineet eivät loppuneet vain itse reissuun, vaan velvollisuudet jatkuivat vielä muutaman viikon palkintojenjakotilaisuuksien ja erillaisten haastatteluiden parissa. Innostus töihin paluusta ja tavallisesta arjesta on hämännyt mua jaksamisen suhteen, sillä kun keho ja pää pääsee lopulta irti ”pakolla” suoritetusta jaksamisesta, se antaa jossain vaiheessa periksi väsymykselle ja mulla se hetki on nyt. Kisoista päälle jäänyt itsekriittyisyys on ehkä hankalinta karistaa pois. On vaikeaa totutella niin pitkän treenikauden jälkeen siihen, ettei kukaan, valmentaja tai tuomari, ole arvioimassa vieressä mun tekemistä, puhumista, kisa-asua, hiuksia ja kitkemässä virheliikkeitä pois. Se ei ole normaalia työelämää tai arkea ja opettelen siitä vähitellen pois.

Huolimatta näistä tunteiden purkauksista yhteinen arki kotona on sujunut todella hyvin ja on samalla ihanaa elää ihan sitä tavallista elämää. Päässä pyörii toki ajatukset alkavista baarimestarin opinnoista, joita aloitan tekemään töiden ohella. Hengähdän nyt alkuun hetken, jotta olen taas valmis haastamaan itseäni uudestaan.

Ajattelin tässä postauksessa keskittyä enemmän siihen, mitä kaikenkaikkiaan tämä kolmen vuoden kisataipale on mulle antanut. Instagramin puolelta monelle on varmasti käynyt jo tutuksi kisoissa suoritettavat tehtävät treenileireistä lähtien. Ja muistuttaakseni vielä, vastaan aina mielelläni kysymyksiin, jos jotakuta kiinnostaa kuulla enemmän! Instagramissa mua voi seurata käyttäjänimellä _suvimaria_ ja menneitä kisastooreja löydät profiilistani.

Kolme vuotta sitten kirjoitin nimeni Taitaja2017 semifinaalihakemukseen parhaan koulukaverini Tiian kanssa. Olin kova jännittäjä. Jännitin tulevia kisoja jo pari kuukautta ennen koitosta. Fyysiset oireet olivat voimakkaita, mutta samalla jännityksen jälkeinen fiilis oli uskomaton. Vaikeinta oli alkaa etsimään itsestään syvälle haudattua kilpailuhenkisyyttä, eikä se sieltä tuolloin löytynytkään. Tärkeintä mulle oli selvitä tuosta kisapäivästä ehjin nahoin ihan vain kokemuksen kannalta. Se päivä johti paikkaan Taitaja-finaaliin, joissa kisattiin jo kolme päivää sekä suoritettiin vaativia tehtäviä. Ne olivat myös ensimmäiset hallikisat, joissa piti tottua meluun, yleisöön sekä mediaan. Jännitys oli edelleen voimakasta ja ennen suoritusta tuntui, että pyörryn.

Ei pidä stressata siitä, ymmärtääkö joku toinen mitä kolmena kisapäivänä kisa-alueen aitojen sisäpuolella on vaadittu.

Suomenmestaruuden jälkeen mietin tarkkaan, haluanko lähteä valtavaan kisarupeamaan kansainvälisiä kisoja kohti. Taskussani oli kaksi vuotta tarjoilijan perustutkinto-opintoja ja mietin, olenko valmis siihen kaikkeen osaamiseen, mitä kovissa kisoissa vaaditaan. Kesän pohdinnan jälkeen tartuin mahdollisuuteen, jota en tule koskaan katumaan. Näin jälkikäteen mietittynä yksi haastavimmista treenijaksoista oli vuoden 2017 syksy, jolloin toisen vuoden opiskelijan taidoilla harjoittelin Euroopan tasolla vaadittavia tehtäviä. Voitonnälkäni alkoi kasvaa. On eri asia kisata paikasta, jonka saa vain yksi , kolmen mitalisijan taistelun sijaan. Matka kohti EuroSkillssejä alkoi.


Kuva: Skills Finland / Joel Koch

Talvella hoidin viimeiset lukiokurssit, tein töitä ja kirjoitin itseni ylioppilaaksi. Kesällä koin unohtumattoman kuukauden Maaemossa, Norjassa. Vastavalmistuneena olin päässyt työharjoitteluun kolmen Michelin tähden ravintolaan, jota on edelleen vaikea ymmärtää.

Kaikki treenikauden harjoituskisat, treenileirit, matkustamiset sekä yhtäjaksoinen treenaaminen koululla valmistivat mua pikkuhiljaa myös henkisesti tulevaan koitokseen. Suoriduin kisapäivistä hyvin mutta jännitys vaikutti syömiseen ja nukkumiseen voimakkaasti. Kaiken sen treenamisen jälkeen koin kyllä olevani valmis kisoihin. Nyt näin vuoden jälkeen huomaan, miten vaiheessa olin omaan osaamiseeni luottamisessa ja itsevarmuudessa. Niin elämän kuuluukin tehdä.

Kun itse tietää, mikä pelin henki on ja että 8. sijani oli älyttömän kova ja pisteet lähellä kärkeä, sitä on vaikea selittää muille. Yrittäessäni nauttia ajasta, jolloin rutistus oli ohi, tuntui, että osa oli enemmän pettyneitä sijaani, ottaen huomioon etten itse tuntenut edes niin. Näin vuoden jälkeen taas viisaampana olen ymmärtänyt, ettei pidä stressata siitä, ymmärtääkö joku toinen mitä kolmena kisapäivänä kisa-alueen aitojen sisäpuolella on vaadittu.

Kuva: Skills Finland / Joel Koch

Huippuvalmennus on haastanut mua ajattelemaan itseäni kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei pelkästään valmentanut rautaiseen osaamiseen.

Kerkesin olla muutaman viikon vuosi sitten töissä, kun vapaapäivän koittaessa olin koululla treenaamassa. Karsinta WorldSkills-kisoihin oli lähellä ja tiesin Budapestissa ollessani, että vastaavanlainen matka on saatava kokea uudestaan, jos siihen on vielä elämässä mahdollisuus. Pienestä kisaväsymyksestä huolimatta sain paikan, mutta treenaaminen aloitettiin vasta talvella.

Olin niin hyvässä asemassa, sillä edellisistä kisoista oli juuri sen verran aikaa, että kisarutiinit olivat hyvin muistissa ja mieli odottamattona ja virkeänä lähteä matkaan uudestaan. Kevät-talvi menikin treenatessa ja töissä.

Toukokuussa alkoi unohtumattomin aika treenamisen saralla, sillä jäin töistä pois ja laitoin niin sanotusti kaiken peliin. Toukokuun alussa pakkasin kamat ja asuin Helsingissä soluasunnossa melkein 1,5 kuukautta. Tein pääosin bistroharjoittelua BasBasissa, sekä muutaman vuoron Ravintola Palacessa. Lisäksi sain apua kahvitekniikkaan Pauligin Baristainstituutissa ja Café Tarinassa. Ravintola Murussa mua opastettiin dekantoinnissa Tanelin ja Saaran osaamisen kera. Olen kiitollinen koululleni harjoitteluiden mahdollistamisesta, sillä tuo pätkä toi mun elämään uusia tuttavuuksia, mahtavia työmuistoja, oppeja alan ammattilaisilta ja kun ajaa itsensä pois tutuista ympyröistä kasvaa ennen kaikkea ihmisenä.

Kisakokemusta alkoi olla jo taustalla ja aloin ymmärtämään miten itse käyttäydyn, millainen treenityyli on mulle paras ja millaista lepoa tarvitsen vastapainoksi. Ymmärsin, että pikkuhiljaa se kaikki kokemus, jota olen parin vuoden aikana kerryttänyt alkaa näkyä varmuudessani ja että menestymisessä on kyse kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Kesään mahtui lomailua, vapaita viikonloppuja, kovia treeniläpivetoja ja itsestä huolehtimista. Elokuun kenraaliviikolla alkoi olemaan kaikkensa antanut olo ja tajusin hiljentää taas tahtia ennen kisaviikkoa. Monen vuoden työn voi siinä vaiheessa enää vain pilata väsyttämällä itsensä.

Niinkuin jo aiemmin kirjoitin, olen aina ollut jännittäjä. Kazanissa se oli jotain aivan erillaista. Oli ihan uskomatonta huomata miten jännitys ei tuntunut kehossani juurikaan fyysisinä reaktioina, sillä nautin jokaisesta kisatehtävätilanteesta ja ennen kaikkea odotin pääseväni näyttämään mitä osaan. Vuosien varrella vaatimattomasta tytöstä oli kasvanut itseensä ja omaan osaamiseensa luottava ammattilainen. Yllä olevasta kuvasta saattaa huomatakin, että jonkinmoinen mitali lähti jälleen mukaani. Sijoitukseni oli 5. ja mukana olleita maita 33 ympäri maailman. Lisäksi saavutin jälleen Medallion for Excelencen, joka muistuttaa mun osaamiseni olevan maailman huippua. Vuoden verran lisää treenaaminen todellakin tuotti tulosta, joista myös moneen kertaan itketyt onnenkyyneleet kertoivat.

Huippuvalmennus on haastanut mua ajattelemaan itseäni kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei pelkästään valmentanut rautaiseen osaamiseen. Sen myötä olen oppinut itsestäni valtavasti uutta, miten käyttäydyn, miten reagoin epäonnistumisiin tai miten pysyn nöyränä menestymisestä ja kokemuksista huolimatta. Olen päässyt matkustelemaan lyhyessä ajassa niin paljon sekä päässyt toimimaan eri ympäristöissä eri ihmisten kanssa. Olen oppinut sietämään valtavasti paineita ja olemaan yhtäjakoisesti sitä parasta minääni, mikä on myös raskasta. Vähäisestä työkokemuksesta huolimatta olen keryttänyt huimasti henkistä pääomaani, mitä kukaan ei voi koskaan ottaa minulta pois. Olen oppinut, mitä sisäinen motivaatio on ja miten se ajaa tekemään asioita, myös ilman rahallista palkkaa. Samalla koen olevani etuoikeutettu löytäessäni tällaisen intohimon ja toivonkin, että saisin jatkossa kulkea seuraavien valmennettavien kanssa ja antaa jotain omista kokemuksistani.

Eikös se niin ole, että aina jonkun asian loppu on uuden alku. Viimein munkin on jätettävä Skillsin kansainväliset kilpailut ja siirryttävä mun ja Tuijan sanoin ”kisaveteraanien” pariin, haha! Olen pistänyt myös ulkomailta tulleet työtarjoukset korvan taakse, kunnes sen unelman toteuttamiselle on sopiva aika. Elämä tulee heittämään ihan mielettömiä juttuja ja haasteita eteen, kun on valmis tarttumaan niihin.

Kaikista eniten haluan kiittää omaa oppilaitostani Gradiaa ja Skills Finlandia tämän kaiken mahdollistamisesta. Kiitos Seppo tuesta ja eritysesti meidän matkasta kisakentällä. Kiitos vielä Sarille EuroSkillsseissä experttinä toimisesta, sekä tsempeistä, joita olen edelleen saanut. Kiitos jälleen entiset kilpailijat, että olitte tsemppaamassa ja järjestämässä mulle upeita treenipuitteita. Etenkin suuri kiitos Tanjalle ja Hotelli Vuolakkeelle kesän treenileiristä. Kiitos mun valmentajat Tuija ja Raisa. Teidän kanssa on kuljettu alusta lähtien ja tällä matkalla olen kasvanut eniten. Kiitos kotijoukot ja rakas Niki, että ootte uskoneet muhun ja tsempanneet myös niinä raskaimpina ja kiireisimpinä hetkinä. Ja kyllä te tiedätte ilman sanomista, etten ois tässä ilman teitä jokaista. Kiitos.

Jätä kommentti

Tähdellä * merkityt kentät ovat pakollisia, voit kommentoida myös nimettömästi.

*

Kirjoitathan sähköpostiosoite-kenttään toimivan sähköpostiosoitteen, jos haluat saada tämän postauksen uusista kommenteista ilmoitukset sähköpostiisi.